Aamutuuli heräsi ja oli väristävän kylmä. Klaus Hinrich painoi nyrkkinsä tiukasti taskun pohjiin ja puristi polviaan vastatusten ja katseli isäänsä, joka polvia myöten likomärkänä, raskaasta työstä uupuneena ja kaiken yötä valvoneena puri leipäänsä kankeista, mustista hyppysistään.
He vaikenivat ja söivät. Sitten isä sanoi: "Olemme kaiken yötä haastelleet Hampurista, Antje. Ne rakentavat nyt siellä tuhottomasti, kivimuurin kivimuurin viereen, ja työmies saa neljä markkaa päivässä. Mitäs siihen sanot, lähtäänkös sinne? Timmermannilla on siellä serkku, töissä hiililiikkeessä. Sen poikakin on lukiossa. Niin, kun täällä voisi edistyä, niin: tänne jään, sanoisin! Mutta nyt: mitä varten tänne? Mikä tietää, jos siellä luonnistaisi meille hyvinkin, — tai lapsillemme."
Antje Baas tunsi Hampurin vain kuulopuheilta. Hän ajatteli, että ehkäpä hän siellä ansaitsisi paremmin ompelulla ja ehkäpä lapset jollakin keinolla siellä voisivat edistyä ja menestyä, ja vastata jurahutti: "Et sinä meitä kuitenkaan elättämään kykene, sinä olet sellainen Baas!"
Jan Baas nauraa hekahti ja sanoi työtovereilleen: "Se on selväksi saksaksi: hän suostuu."
Klaus Hinrich unohti viiltävän vilun ja istui suu auki, silmät pyöreinä kostealla papunipulla ja näki sielussaan jo kultahaarniskoita ja jaloja ratsuja ja loistoa ja ihmeitä. "Isä", hän supatti kiihkeästi, "lähtään, vaan isä! Heti paikalla, isä! Lähtään Hampuriin!"
Antje katsahti häneen, hän tunsi poikansa, — ja sanoi äkäisesti ja halveksivasti: "No jokos nyt into nousi! Isäsi ei lähde minnekään! Hän pysyy täällä. Ja sinä kanssa! En lähde teidän kanssanne Hampuriin hamppuamaan, tähtenne häpeämään!"
III.
Onko hampurilaista, joka ei muistaisi elävästi mielessään vanhaa Klosterthorin[8] asemaa? Sen rumia, siivottoman näköisiä saleja, sen kuopille tallattuja permantoja ja luokkimaisia kynnyksiä, sen kieroja ovia ja kuluneita luukkuja! Mitkä ihmisjoukot ovat soljuneet aseman kautta, niin, kokonaiset kansakunnat ovat sitä tietä vaeltaneet! Monet kyllä hilpeinä: pohjoisesta saapuvat ylioppilaat matkalla Jenaan ja vanhaan Heidelbergiin; nuoria vakaimman porvarissäädyn neitoja näkemään maailman ihmeitä, Berliniä, Alppeja tai Italiaakin; monet elämässä varmaan asemaan päässeet rauhalliseen toimeensa tai mukavalle virkistysmatkalle. Mutta kuinka vähäinen onkaan näiden luku niiden satatuhantisten yksinkertaisten kansan lasten rinnalla, jotka vierivät sen nokisten, tomuisten seinäin ohi ja astuivat pilalle tallattujen kynnysten yli vähäksi aikaa saleissa levähtämään! Kimpsuineen kampsuineen he ovat seisoskelleet tai istuneet sen rumissa saleissa tai silloilla ja sielussaan nähneet kadotetun kotipuolen ja tuntemattoman tulevaisuuden haikeita kuvia. Ah, kellä olisi silmäin edessä kaikki ne kangastukset, joita nuo vaeltavat laumat ovat nähneet! Näiden tuntumattomaksi tallattujen kynnysten yli on patikoinut preussiläisiä, saksilaisia ja holsteinilaisia, kaksin verroin Mecklenburgin parasta väkeä, puolalaista, juutalaista ja slaaveja luvuttomasti, kaikki irtautuen kirveltävin sydämin kotimaasta, kuullakseen valtameren toisella puolla ensin huudon ja kutsun: "Täällä on maata! Maata!" Ja sitten sekautuen maailman pyörteesen, joka meidät, hitaat, hiljaiset maalaiset, nyt on temmannut hurjaan piirihyppyynsä.
Jan Baas oli lähtenyt katselemaan tuttua, jonka piti opastaa heidät uuteen, jo vuokrattuun asuntoon. Äiti ja Lotte taas olivat menneet vesiranalle juomaan, taluttaen kumpikin yhtä pikku sisaruksista. Petter ei ollut suostunut tulemaan mukaan Hampuriin; hän oli pestautunut renkipojaksi siihen taloon, jonka pelloilla hänen isänsä ja vaarinsa jo olivat turvetta puskeneet. Nyt oli Klaus jäänyt vahdiksi kahden vuodepatjan luo, jotka oli nostettu pystyyn seinää vasten. Siinä hän istua kökötti paksujen, tiukkain patjain välissä matalalla, keltaisella kirjapinkalla.
Vanha klassikkolaitos, jonka äiti oli ennen nuorena tyttönä saanut lahjaksi eräältä lukumies-serkulta ja jota hän sitten oli aina säilyttänyt lukkojen takana kirstussaan, — minnepä heidät muuallekaan olisi pannut, — Klaus istui ja katseli ihmisiä, joita ohitse huristava juna oli täynnänsä, vaunu vaunun vieressä.