Hänen eteensä ilmestyi hänen olentonsa oikea, puhdas kuva, jonka ikuiset vallat ovat kätkeneet jokaiseen kelpo sieluun. Kauniina ja ihmeellisenä, pelkkänä totuutena ja armona se hohti. Se kuva katsoi häntä ja sanoi: tällainen sinun tulisi olla!
Silloin oli poloinen nuorimies surullinen ja katkera eikä löytänyt elämästä iloa, ei nähnyt ainoaakaan toivon sädettä.
Niin kulettivat häntä mukanansa kaikki juonikkaat kevättuulet ja kevätmyrskyt.
XI.
Kaikki ryhtyivät paraikaa rauhallisesti ja erikoisen iloisina päivätyöhönsä. Tavaraosaston pöytä oli täynnä solkia, kiiltäviä hiuskoristuksia, valtavia sinisiä ja punaisia hattuja ja kaikellaisia leluja. Prokuristi hieroi rattoisasti kauppoja asiamiehen kanssa, joka oli tullut tavaraa tarjoamaan. Heini Peters oli unohtanut kauniit kirkkomaansa ja kaihomieliset runonsa ja lennätteli konttorihuoneessa sinisen kimaltavaa tekoperhosta. Päällikkö, joka tuli liikkeesen kello yhdeksän, oli erinomaisella tuulella; hän käveli kädet taskussa huoneesta toiseen, seisoi jonkun aikaa korean rihkamapöydän ääressä, ja alkoi sitten etuhuoneessa väitellä nuoremman päällikön kanssa, joka nyt oli palannut meren takaa, ja keskihuoneessa prokuristin kanssa, mitä saaret aikoinaan enimmin tuottaisivat: kopraa, kaakaota vai kumia? Sitten tuli alaperämies satamasta: hänkös toi raikasta tuulta ja raikkaita sanoja — ja tiedon, että se parkkilaiva, jonka saapumisesta oli Cuxhavenista ilmoitettu, oli nyt täydessä firmalle tulevassa kopra-lastissa juuri laskenut purjelaiva-satamaan.
Mutta hänen keskustellessaan paraikaa päällikön kanssa purkamiseen ryhtymisestä ja tilausten lähettämisestä, ja keskihuoneen kirjoitellessa tilaajille ilmoituksia, ryntäsi konttoriin alaperämiehen poika ja huusi kynnykseltä: "Laiva on tulessa!" Ja hän kertoi lyhyesti kapteenin käskyn.
Nytkös hälinä syntyi! Vakuutuskirjat otettiin esille ja tarkastettiin. Tilaajille ilmoitettiin. Firman välittäjä kutsuttiin toimistoon. Kirjoitettiin ja juostiin kaikella kiireellä. Sitten riensi päällikkö alaperämiehen kanssa satamaan ja otti mukaansa Klaus Baasin, lähettääkseen tarvittaessa tuomaan sanaa konttoriin.
Mennessään höyryllä virran yli Kranhöftiin he näkivät jo kaukaa satamakatosten takaa nousevan savun paksuina pilvinä. Kun he laituria pitkin tulivat lähemmäksi, pöllysi polttava huuru ylös peräluukusta ja kätki länsituulen ajamana sisäänsä koko suuren purjelaivan, kohoten aina mastonhuippuihin. Joen puolelta pumppusi kaksi palokuntain purtta vettä palavaan laivaan: suihkut rätisivät, paukkuivat ja sähisivät. Laituri oli sakeanaan työkansaa ja merimiehiä läheisistä laivoista. Päällikkö seisoi kapteenin ja laivanvarustajan rinnalla ja katseli hiljaisena tulen vahingollista työtä. Klaus Baas seisoi päällikkönsä takana.
Hän sattui kerran katsahtamaan taakseen: mitähän kaikkea väkeä siellä oli, — ja silloin hän näki ison joukon matruuseja, jotka tulivat laivaltaan päin säkit selässä; he pysähtyivät kuin muutkin tupruavan laivan luo. Heidän vaatteensa olivat kuluneista valkeista lätkä-lakeista aina risaisiin purjekangas-töppösiin saakka huonot. Hiukset riippuivat korvilla ja silmillä, ja heidän mustanruskeita poskiaan ympäröi pitkät partaturrit, vaikka he olivat vielä aivan nuoria. He kulkivat uskollisesti yhdessä ryhmässä ihmisistä välittämättä ja antoivat puhellessaan alttiisti toisilleen sananvuoron, joten huomasi heidän olleen pitkät ajat toveruksina. Kun Klaus Baas vilkaisi vielä kerran heihin, kuuli hän erään heistä komentavan rauhallisella äänellä: "No pojat, säkki selkään, nyt mennään Kindtin muorille!" Ja kukin astui pari askelta syrjään ja tarttui säkkiinsä, jonka äsken oli laskenut laiturille. Ja itsetietoisesta äänen soinnusta ja käynnistä ja hartioiden liikkeestä Klaus Baas tunsi silloin Kalli Daun. Pienestä, hintelästä pojasta oli nyt varttunut jäntevä, ruskeahipiäinen nuorukainen, joka tosin asteli hiukan raskaammin kuin muut ikätoverinsa. Klaus Baas kääntyi heti pois, ettei vanha veikko näkisi häntä tässä, päällikön seurassa; ja katseli hyvin toimessaan savuavaan laivaan.
Päivä kului sitten niin kovassa työssä, että hän tuskin ehti ajattelemaan Kalli Dauta. Mutta kun hän iltapuolella lopetteli viimeistä tehtäväänsä: merkitsi kirjoihin vekseliä, joka meni tullisuorituksena saarille San Fransiskosta tuodusta tupakasta, niin hän kuuli jonkun tulevan takaansa ovesta ja jonkun raskaan esineen hurahtavan lattialle. Hän kääntyi katsomaan: siinä seisoi Kalli Dau tiskin takana. Tosin oli parta ajettuna, mutta muuten entisessä asussa: päässä äskeinen leipurin myssy, nukkavierun takinkauluksen ympärillä sininen kaulahuivi, housut tervassa, säkki lattialla jaloissa.