Ja Kalli Dau kysyi kovalla, huomiota herättävällä äänellä, oliko täällä eräs Klaus Baas: oli sille tärkkiä asiaa.
"Täällä olen", vastasi Klaus Baas hämillään, "mitä olisi…?"
Päällikkö ilmestyi samassa ovelle ja katseli uteliaana ja rauhallisesti tulokasta ja hänen ystäväänsä.
"Minä menin äsken kotiin", sanoi Kalli Dau järkytettynä, "siellä ei ollut ketään! Sanoivat, äitini on vankilassa; veli Jonni on kadonnut; ja Heini kuollut; ja pienimmästä ei kukaan tiedä mitään. Olen ollut kolme vuotta kaukana merillä… hitto soi, sanon minä vieläkin kerta: tällainen vastaanotto! Minun täytyy saada selville, kuinka on oikein käynyt. Tiedätkö sinä mitä?"
Klaus Baas vilkaisi nolona ympärilleen: muut kurottelivat uteliaina kaulaansa. Prokuristi oli asettanut sormensa sille paikalle, johon oli laskunsa keskeyttänyt: hän piti summaa nähtävästi muistissaan, pelkäsi sen unohtuvan. Heini Peters oli vaipunut Kalli Daun katseluun, hän kai haaveksi, mitä runoilija saisi moisesta kohtauksesta aikaan. Karl Eschen, joka oli jälleen viransijaisena konttorissa, ei ollut tietääkseenkään eikä antanut itseään häiritä. Päällikkö lopetti näytöksen sanomalla: "Menkää vaan tuttunne kanssa, Baas, ja auttakaa häntä."
"No se oli kunnon mies", sanoi Kalli Dau, "otapas nyt pussista kiinni! Se on raskas, toin kaikellaisia tuomisia omaisilleni. Katsos näitä; toin niille nämä kauniit täytetyt papukaijat. Pitkäpyrstöisiä!" Klaus Baas sieppasi hattunsa ja nosti nyt veikolle säkin selkään, ja aikoi sitten ottaa pärekopan, jossa papukaijat olivat: mutta sitäpä ei Kalli Dau sallinut. "Ei, niillä on niin perkeleen pitkät pyrstöt", hän sanoi, "sinä ne katkaiset!" Ja Kalli Dau asetteli suuren, pullean säkin paikoilleen selkäänsä, otti pitkäpyrstönsä toiseen käteen, ja he lähtivät.
Kadulla kysyi Klaus Baas, eikö Kalli Dau voisi jättää sitä säkkiänsä jonnekin, mutta Kalli Dau vastasi, ettei hän luota kehenkään, ja katsoi niska kumarassa kulmainsa alta pistävin, kiiluvin silmin Klaus Baasiin. Sitten hän pysähtyi ja haukkui vanhempiansa ja noitui, ettei kukaan tiedä, missä hänen sisaruksensa ovat, — eikö itse Jumala, eivätkö ihmiset olleet piitanneet sen vertaa noista pikku raukoista. Vaikka olisivat joutuneet Elbeen tai minne! Ja mistä nyt heitä etsiä?
Klaus Baas muisti kuulleensa, että Jonni oli ollut hävytön kirkkoherralle, jonka kuulusteltavaksi hänen oli täytynyt köyhäinhoitoa nauttivana tulla. Ja Klaus Baas esitti, että he menisivät ensin pappilaan. He lähtivätkin läpi väentungoksen, joka siihen aikaan illasta oli mahdoton: Kalli Dau edeltä, säkki selässä, Klaus Baas jälestä. Joskus tönäsi säkki kulkijoihin ja ihmiset suuttuivat. Mutta Kalli Dau ei sitä huomannutkaan: hän asteli vankkumatta tietään. Hyvän aikaa katuja pitkin ja toisten poikki taivallettuansa he viimein tulivat seurakunnan kirkon lähelle hiljaiselle kadulle kirkkoherran talon luo. Kalli Dau meni edeltä sisään, laski eteisessä säkkinsä oven suuhun viereensä ja rykiä röhisteli ja odotti.
Heillä oli hyvä onni, sillä itse kirkkoherra avasi valkean, välkkyvän kanslianoven — hän oli vanhanpuoleinen, parraton hieno herra — ja katseli kynnykseltä heitä kysyvästi. Kalli Dau sanoi silloin selvästi ja huolettomasti kuulleensa, että eräs Jonni Dau oli täällä ollut hävytön; missähän se poika nyt oli?
Kirkkoherra ei näyttänyt olevan hyvillään tästä myöhäisestä iltakäynnistä, mutta päästi kuitenkin heidät kansliaan ja käski istumaan. He istahtivat nyt oven suuhun, toinen toiselle, toinen toiselle puolle ovea, ja katselivat uteliaina ympärilleen: kaunista salia, korkeita, leveitä, täyteen sullottuja kirjakaappeja, valtavan suurta kirjoituspöytää, joka oli kukkurallaan papereita kuin kauppamiehen pulpetti, ja itseänsä kirkkoherraa, joka liehui hienossa, mustassa helmatakissa: etsi hyllyltä ja selaili jotakin paksua keltaista pöytäkirjanippua. Pöydän päässä istui toinen herra: hän oli hintelä ja laiha, kengät kadun savessa, tavallisissa pukimissa; hänellä ei näyttänyt olevan muuta hommaa kuin silloin tällöin nytkähyttää olkapäitään. Kirkkoherra sanoi, kellastuneita papereita selaillen: "Tiedätte, herra kokelas, mitä kaikkea minulta vaaditaan. Huomenna pitoihin erään kaikkein suurimman kauppiaamme luokse, ja tiedätte, että meidän suurkauppiaat elävät suurellisesti ja leveästi; siellä menee niin ollen puoliyöhön… Keskiviikkona minun on pidettävä 'Köyhäin pienokaisten Ystävätärten yhdistyksessä', jonka esimiehenä on senaattorin rouva Hagen, esitelmä Goethen lyriikasta; ja lauantaina on 'Hampurin historian Ystäväin yhdistyksen' kokous. Ymmärtänette siis, ettei tässä jää paljonkaan aikaa muinais-spanjalaisiin tutkimuksiin."