Kalli Dau kallistui Klaus Baasin puoleen ja sanoi melkein kovasti: "Kuules, mitähän tämä on? Eiköhän tultu vaan väärään paikkaan? Eikös tuo ole teatterilainen tai jotain sellaista."
Klaus Baas katsoi Kalli Dauhun uhkaavasti ja pudisti päätänsä eikä vastannut mitään.
Kokelas kuuli sen nähtävästi ja hän nousi ylös ja tuli luo ja sanoi hienosti hymyillen: "Ei, kyllä tulitte oikeaan paikkaan."
"Niin", sanoi Kalli Dau ääneensä, "mutta onko nuo kaikki paperit noissa pahvikuorissa sitten minun veljeni ansioita?"
Kirkkoherra nyökkäsi ja sanoi: "Hän on tuottanut meille jo paljon huolta."
"Jaha", virkkoi Kalli Dau, "ja nyt sen ansiot on pantu kirjaan arvojärjestykseen?" Kirkkoherra katsahti hiukan närkästyneenä Kalli Dauhun. Mutta poika oli liian kummastuksissaan ja ajatuksissaan sitä huomatakseen. "Sydneyssä[45] meidän laivassa", hän jatkoi kokelaalle, jolla oli ne rapaiset kengät, "oli pojan nulikka, joka varasteli tupakoita, ja likainenkin hän oli, mutta sitten me koloimme hänet niin että hän sai hakea nikamiaan säkistä. Ja hänestä tuli oikein kunnon mies. Olisitte tehneet sillä tavalla veljellenikin. Tuo musteen tuhraus, mitä se toimittaa?"
Kirkkoherra selaili kellastunutta paperilunttaansa kiireemmin ja sanoi viimein: "Veljenne on oleskellut usein pahamaineisessa Siemchenin kellarikapakassa Kattrepelissä;[46] sitä paitsi hän on ollut eräitä viikkoja sataman sairaalassa. Muuta tietoja en voi teille antaa."
"No sitten me mennään sinne", vastasi Kalli Dau; "ettekö lähde vähän kävelylle?" hän kysyi kokelaalta. Ja nuori mies lausui esimiehellensä hyvästit ja läksi heidän kanssaan.
He menivät raitiovaunuun ja jäivät takimaiselle kuistille, missä oli ennestään vain kolme henkeä, niin että sinne mahtui säkki ja papukaijatkin. Klaus Baas ei kuullut vaunun ruminassa monta sanaa Kalli Daun puheista kokelaan kanssa. Kerran hän kuuli Kalli Daun huutavan kuin hyvässäkin myrskyssä: "Ja mitä te siellä sen papin luona teette?" Toinen vastasi: "Minä olen ikäänkuin kisällinä, aion näet papiksi." "Jaha!" sanoi silloin Kalli Dau, "mutta älkää puhukokaan sitten palttua, niinkuin hän. Pysykää aina ihmisten seurassa!" Ja Kalli Daun suurenmoisesta käden huidonnasta saattoi Klaus Baas huomata, että hän selitti tarkoitustaan lähemmin. Kokelas kuunteli ja purskahti sitten kaikuvaan nauruun ja nyykäytti päätään ja kohautti hartioitaan. Rödingsmarktilla hän lähti vaunusta ja mennä huippi pois, keikahutellen vähä väliä ja innokkaasti vasenta olkapäätänsä. "Kelpo mies", kehui Kalli Dau häntä. "Minä sanoin hänelle, että minkä tähden hän papiksi? Matruusiksi hän on liian heikko, mutta siitä tulisi hyvä kokki, siisti ja rattoisa. Ja se tietää juttuja."
Messbergiin[47] saavuttaessa oli jo hämärä. He laskeusivat vaunusta ja lähtivät kaidanlaista Niedernstrassea pitkin ylämäkeen. Siellä oli kova tungos: naisia katselemassa ja kiertelemässä iltaostoksillaan; työmiehiä, jotka raskain askelin tulivat rannalta satamasta, huonosti valaistujen kapakkain ja kellarien ovilla ryhmittäin rappiolle joutuneita olentoja; lapset tanssivat keskellä katua posetiivin soiton tahtiin; työntörattaita lykättiin tungoksessa; kuorma-ajuri koetti verkalleen päästä väkijoukon läpi. Punaisen kellertävä valaistus värjyi kirjavassa ihmiskuhinassa ja vilinässä. Kalli Daulla oli kova työ päästä läpi: milloin törmäsi säkki johonkin, milloin olivat pitkäpyrstöt vaarassa. Mutta kun hän työnsi syrjään edessä seisoskelevia ja ne hänet huomasivat, niin he pitivät hänen vaatimustaan oikeutettuna ja toinen huomautti toiselle: "Laske meripoikaa!"