He näkivät etsimänsä kapakan ja painuivat likaisia portaita myöten alas kellariin ja astuivat ravintolaan, pahanpäiväiseen, ummehtuneesen loukkoon, jossa oli likainen tiilipermanto ja jonkinlainen tarjoilutiski ja pari puurahia sekä kolme neljä horjuvaa pöytää. Peränurkassa pelasi vanha eukko ja pari miestä vaieten korttia: kuului käsien laiska kolahtelu pöytään. Seinävierellä, lähempänä ovea oli jokin ukko, joka selitteli toimessaan nuorelle pojalle jotakin; poika kuunteli kaula pitkällä ja silmät terävinä. Tiskin vieressä istui pitkä mies, jonka käsivarret riippuivat yhtä veltosti löysällä kuin hänen vaatteensakin ja jonka kasvot olivat tylyn tuhmat.
Kalli Dau näki, ettei velimiestä ollut siellä, ja hän kysyi kovasti:
"Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on?"
Tiskin edessä istuva mies nousi murjotellen ylös ja tuli luo ja kysyi tappelunhaluisella juopuneen äänellä: "Mitä sinä turiset?" Kalli Dau uudisti kysymyksen: hänen kirkas äänensä soi kuin raikas tuuli tuolla äitelän ummehtuneessa maanalaisessa kuopassa.
Pitkä mies tuli vielä lähemmäksi ja näytti haluavan käsirysyyn; mutta Kalli Dau sipaisi vyöltä matruusin puukkonsa ja käänsi sitä pari kertaa ilmassa edessään ja kysyi uudestaan: "Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on? Tietääkö isäntä?"
Tahratakki isäntä vastasi pilkallisesti: "Etkös näe itse, katso! Kai se on tuossa penkillä, tai tuolla penkin alla? Vai roikkuuko orressa? Katsokaa itse, hyvät herrat! Mitä sinun Jonni Dausi minuun kuuluu!"
Silloin he kääntyivät ja kiipesivät kellarista ja lähtivät sataman sairaalaan, Kalli Dau allapäin kantamuksineen edeltä ja Klaus Baas perästä.
Vahtimestari sanoi, että Jonni Dau oli kyllä siellä, mutta nyt ei ollut vieraiden käyntiaika. Kalli Dau laski säkin ja papukaijat viereensä ja käski ukon pitämään niitä silmällä ja sanoi olevansa potilaan veli. Silloin opastettiin heidät pitkän käytävän kautta erään nuoren lääkärin luokse, joka sanoi, että Jonni Dau oli kuolemaisillaan tai ehkä jo kuollutkin. Heidät vietiin hämärään sairassaliin sekä kahden pitkän rautasänkyjonon välitse, — kaikissa sängyissä oli sairas, — salin perälle. Viimeisen vierimäisessä sängyssä vasemmalla oli ryntäillään nuori mies, kai jokin kisälli, katsellen vaieten ja silmät suurina viimeiseen sänkyyn, jossa Jonni Dau lepäsi: selällään ja jäsenet herpouneina ja niin tyynenä ja kilttinä, ettei ollut koskaan eläessään sellainen ollut, — ikäänkuin vietellen oikeaa Hampurin sateista säätä tyytyväisenä mukavassa kodin sopessa.
Kalli Dau ja Klaus Baas seisoivat ja katselivat jonkun aikaa hiljaa kuollutta; sitten he istahtivat toisen sängyn laidalle, missä se nuori kisälli kyynäröisillään loikoi, ja katselivat yhä. Mutta sitten Kalli Dau alkoi väännellä käsiänsä polvien välissä niin että nivelet naksahtelivat ja kysyi kisälliltä, olikohan hänen veljensä sattunut mainitsemaan mitään, missä hänen äitinsä ja pikku sisarensa olivat?
Kisälli vastasi Jonni Daun kertoneen, että hänen äitinsä oli muka mukiloinut jotakin tyttöä, joka oli kuherrellut hänen miehensä kanssa, ja oli näpistellyt rahaakin, — ja lapset olivat vaivashoidossa.
Kalli Dau vaikeni vielä vähän aikaa, niinkuin hänen velivainajansa. Ja alkoi sitten väännellä rajummin käsiään ja sanoi vanhan vakavasti kuin Kalli Dau ainakin: "Meidän purjeentekijä, hän asuu täällä jossakin padon varrella, tapasi kerran pitkistä ajoista vanhan tutun ja kysyi häneltä silloin muun muassa: Hei, Hannu tai Petteri, mikä hän oli, kuinka lapsesi voivat? Toinen katsoi häntä silloin niin että purjeentekijän selkäpiitä karmi ja sanoi: kysy minulta mitä vaan, mutta lapsiani älä kysy! Ja niin sanon nyt minäkin: kysy minulta mitä vaan, kysy sataa kaveria ja seitsemääkymmentä peräkannen matkustajaa, kysy Kindtin muoria, joka on ollut minulle hyvä, kysy Maikko rouvaa, joka on 'wineshopissa'[48] Sydneyn Liverpoolstreetillä; mutta vanhempiani älä kysy… Joskus kysäisivät minulta muut vapaavahdissa: Kuules, Kalli, mikä mies on isäsi? Miksi sinä et puhu vanhemmistasi koskaan? Minä vastasin: Minun omaiseni ovat sellaista roskajoukkiota… vieläkö pitää teille muuta? Silloin he antoivat minun olla rauhassa… Minä olin jo pienenä käärmeissäni neljännelle käskylle. Ja minä ajattelen: parin sadan vuoden päästä sen täytyy olla päinvastoin, näin: vanhempi, sinun pitää kunnioittaman lapsiasi! Sillä ylimalkaan ovat lapset parempia ja järkevämpiä kuin vanhemmat… No niin, mitäpä enää siitä: hän suistui Hampurin katulokaan. Se on kylläkin liukasta: olisin kai itsekin pian kompastunut. Mutta minä pakenin, minä pelastausin merille, muistathan, Klaus? En ole voinut häntä auttaa… siitä on tuntoni all right… aivan ali right…"