Kalli Dau vaipui mietteihinsä ja nyökkäsi hiljalleen päätänsä. Pari vartiaa tuli siihen, he aikoivat kai viedä sängyn ruumiineen pois.
"Minä olin kerran vuoden Santa Barbarassa", jatkoi Kalli Dau kuin itsekseen, "se oli italialainen nelimasto-parkki, hiukan vanhankansan aikuinen. Ankkurivintturiakaan siinä ei ollut, oli vain sellainen rukkivehje, Aatamin aikuinen, anno ties mitä, jolloin putelissa ei ollut vielä kaulaa. Ja ruoka oli niin ja näin, enkä minä ymmärtänyt alussa niiden kieltäkään. Mutta muuten siellä meni mukiinsa… Istukaahan nyt tuohon, kai teillä on sen verran aikaa että annatte minun vähän pakinoida"… hän tokaisi vartioille. "Siellä oli muun muassa kaksi matkasälliä, jotka olivat vuosikausia olleet rautatien töissä Brasiliassa ja matkustivat säästöineen takaisin Italiaan vaimojensa ja lastensa luokse. Toinen niistä oli iloinen poika, hän nauroi kirkkaimmin ja juoksutti juttua paraiten koko laivalla: ja se oli temppu se, sillä ne olivat kaikki italialaisia paitsi minä. Mutta toisella oli kavalat silmät, ja hän nauroi aina perästäpäin, sitä ei mielikseen kuunnellut. Eräänä pimeänä yönä, kun kolme vuorokautta olimme otelleet myrskyä vastaan, joka painoi meidät kauas etelään, ja kun olimme upouuvuksissa, tuli sen vekkulin vuoroksi seista tähystyspaikalla. Niin, se oli pilkko pimeä yö, ilma vieläkin huono ja me väsyksissä: muistaakseni nukkuivat kaikki. Mutta kun noin tunnin päästä joku meni keulaan, ei tähystäjää ollutkaan! Me etsimään: mutta ei löydetä, ja ajatellaan, että hän oli pudonnut mereen. Silloin kapteeni aukaisi hukkuneen kirstun ja silloin nähtiin, ettei säästörahoja ollutkaan, ei niin milreisia.
"Siitä lähtien jokainen meistä kahdestakolmatta ajatteli, että yksi tovereista on murhaaja; ja kohta hän sanoi sen toiselle, johon hän enimmän luotti. Ja vähitellen me näimme toistemme silmistä: sinä se et ole! taikka: oletko se sinä? Mutta kenenkään silmissä ei ollut: sinä se olet. Vahtivuorossa seisovat eivät vaihtaneet keskenään sanaa; nukkujat voihkivat unissaan; ruotelimiehet eivät milloinkaan tarttuneet samaan puolaan. Jokainen tunsi voivansa sellaista tekoa ajatella ja tunsi niin ollen itsensä kanssarikolliseksi ja oli alakuloinen. Ainoastaan pieni laivapoika, tuollainen appelsiinipoika, jonka ne olivat ottaneet Via Balbilta Genovasta, vihelteli kaiken päivää niinkuin ennenkin. Se johtui siitä, ettei hän ymmärtänyt vielä mitään kullasta ja hopeasta eikä voinut moista ajatellakaan.
"Sillä tavalla vieri kolme, neljä päivää; ilma oli yhä huono, myrskyinen ja sateinen. Me oltiin kuin kuritushuoneen vangit ilman vartioita ja esivaltaa: aina olimme näet valmiit karkaamaan toistemme kimppuun. Me emme luottaneet muihin emmekä itseemme; meillä ei ollut sisäistä ei ulkonaista lakia mitään, me olimme ihmisyyden ulkopuolella. Niin me menimme miten menimme Madeiraa kohti.
"Silloin, eräänä pilvisenä ja pimeänä iltana, — me laskettiin kovalla lounaisella, joka vinkui ja ulvahteli perduuneissa — en ikinäni sitä unohda — kuului yhtäkkiä etukannelta pitkä, tuskallinen huuto. Me syöksyimme kannelle kopista; peräkannen miehet huutavat pimeässä: mikä keulassa? Ja kun huuto taas kuului niinkuin hengenhädässä, pitkään ja tuskallisesti kutsuen ja vaatien, niin me joka kynsi perälle, ylös portaita, tyrmistyneinä. Sillä välin kuului keulasta vähä väliä se kamala huuto, kuin keuhkojen pohjalta.
"Me riehumme ja kysymme toisiltamme kuka oli ollut tähystämässä? Se joka oli ollut, astui esiin ja sanoi, että oli pistäytynyt plihtiin hakemaan piippuaan, silloin se oli huutanut ensi kerran. Me luimme toisemme: me oltiin kaikki. Ja taas se huuto, ja kun se kajahti, me tärisimme kuin masto, johon käy myrskyn puuska. Me seisoimme siinä vain jonkun minuutin — hädässä menee aika nopeasti — haastaen, kirkuen yhtä suuta — silloin tuli kuu esiin pilvistä ja me näimme keulakannella paapuurissa niinkuin ihmisen, kinungin vivun vieressä, keulastaakipurjeen varjossa, ja se viittasi tulemaan.
"Silloin kapteeni laskeusi alas portaita kannelle ja kulki suoraan hänen luokseen. Mutta kun hän tuli salongin kohdalle, niin olento teki liikkeen, että hän kääntyisi takaisin. Silloin hän kääntyi. Silloin lähti perämies; hänkin tuli takaisin. Ja sitten menivät vuoronsa perään kaikki muut, jotka olivat seisseet vapisten kailetin ympärillä. He menivät vuoron perään kannelle niinkuin se olisi ollut yksiöistä jäätä: jotkut oikein uikuttivat; toiset rukoilivat pyhimyksiä; toiset tunnustivat kaikellaisia halpamaisia surkeita rikkomuksia. Minä näin, millainen kolkko roskaloukko on ihmisen sydän.
"Viimein huomasin, ettei ollut enää muita jälellä kuin se poika ja minä. Poika, joka oli aina viheltänyt ja lauleskellut, istui kyyryllään minun jaloissani ja piteli käsillään korviaan ja silmiään ja vikisi tuskasta. Minä vedin hänet ylös ja otin käsipuolesta ja talutin alas portaita: häntä täytyi ihan laahata, ja hän kirkui, käsi kasvojen edessä. Minä katsoin suoraan olentoa, sillä omatuntoni oli puhdas enkä minä pelännyt kuolemaa enkä perkeleitä. Niin me mentiin, minä pitäen poikaa edessäni. Kun tultiin hytin luo, näin kummituksen seisovan purjeen takana siellä hämärissä. En tuntenut häntä, mutta näin että hän kurotti kaulaansa ja tähysti ikäänkuin tarkoin nähdäkseen, kuka nyt tuli. Silloin minä työnsin käden pois pojan silmiltä, hänen silmänsä olivat nurin kun hän katsoi haamuun. Mutta kummitus viittasi poistumaan; silloin poika juoksi parkuen perälle. Minä jäin yksin nyt.
"Silloin minä vedin puukon tupesta; ajattelin: isken sen joko hänen tai omaan rintaani, sitä mukaa kumpi meistä oli huonompi tai parempi, ja menin kolme askelta lähemmäksi ja huusin: 'Kristiansandissa minä makasin ravintoloitsijan tyttären vieressä; hän oli viidentoista, minä seitsemäntoista… oliko se synti, mitä? New-Foundlandin rannikolla kiipesin läntismyrskyssä ottamaan raakapuulta pois pojan, joka riippui enää vain köysien varassa; kukaan muu ei tahtonut mastoon'… Sen minä huusin päin tuuleen ja huidoin puukollani ympärilleni ja huusin kuolemalle ja pirulle, niin että tiesi minun omantuntoni olevan puhtaan. Ja minä aioin käydä kimppuun; mutta kun ehdin keulaportaiden juureen, hän viittasi poistumaan. Mutta minä tahdoin sittenkin käsiksi ja juoksin ylös. Mutta silloin minä näin hänen asennostaan ja silmistään, että hän oli siellä toisen asialla. Silloin menin hitaasti takaisin ja kuulin rintani korisevan ja tunsin, että olin märkä kuin vedessä kastettu. Ja takaani kuului yhä se kauhistava huuto.
"Useimmat miehistä uikuttivat nyt kyykkysillään, pää polvien välissä, korviaan ja silmiään pidellen, ääneensä rukoillen tai hiljaa supisten ja voihkien. Kapteeni istui kädet ristissä, ääntä päästämättä, kasvot tuskasta väännyksissä: hän oli hyvä, kunnon mies; perämies itki. Keulasta kuului yhä, yhä se parkuna; kärsimättömästi, vaikerrellen, jottei ihmisen kurkusta niin kauhistavaa ääntä lähde. Jotkut huusivat, että he olivat jo siellä kaikki käyneet; ja vainajan ystäväkin kohotti päätänsä ja huusi samaa.