"Mutta silloin minä aloin huutaa ja lykkiä joukkoa, sain miehet hajalleen ja osoitin kutakin sormellani ja kysyin toisilta, oliko hän jo käynyt, ja joku aina todisti toisesta, että se oli käynyt. Silloin minä tulin vainajan ystävän eteen, ja kukaan ei todistanut hänen puolestaan. Nyt me kolme neljä käskimme hänen menemään edeltä. Hän otteli vastaan ja sadatteli ja takertui kapteenin jalkoihin ja kirkui eläimellisesti kuin teuras. Mutta perämies ja minä riuhtaistiin hänet koholle ja työnnettiin edeltä portaita alas ja tungettiin kajuutan käytävää myöten ja nähtiin, kuinka haamu viittasi häntä luokseen — ja näin selvästi, että hän viittasi niinkuin italialaiset viittaavat, ei kuin me, altakäsin, vaan ylhäältä alaspäin. Silloin me laskimme hänet irti ja pyysimme menemään. Hän huomasi, ettei enää muu auttanut; ja hän meni oihkaen ja polvet lokattaen ylös etuportaita ja katosi pimeyteen. Kuulimme korahduksen, ja sitten emme mitään. Minä seisoin lopun yötä ruotelissa; ympärilläni peräkannella seisoi tai makasi yksikolmatta miestä.
"Kun kapteeni seuraavana aamuna mursi meidän kaikkien nähden auki sen miehen kirstun, joka oli kutsuttu, ei siitä löytynyt mitään; mutta hänen makuulaveristaan löytyivät hänen toverinsa rahat. — Siitä pitäen me olimme taas oikeita ihmisiä ja puhdistimme laivan ja seisoimme kuin miehet vahdissa ja saavuimme onnellisesti Genovaan… Katsokaas: siinä on näet kaikki, että omatunto on hyvä. Omatunto olkoon aina all right! Silloin on kaikki muu hyvä. Vaikka sitten karkaisi puukko kädessä itse Jumalan kimppuun!… En voi sille mitään, että hän lankesi täällä kadun lokaan, hän oli vanhempi kuin minä… ja minun täytyi silloin itse kavahtaa kannelle ja tietää korjata luuni."
Kalli Dau ei katsonut enää vainajaan. Hän nyökkäsi päätänsä nuorelle kisällille ja vartioille ja nousi ylös ja meni, Klaus Baas totisena jälestä.
Kun Kalli Dau ovella sai säkin selkäänsä ja papukaijat käteen, hän katseli epäröiden ympärilleen, minnekkä nyt menisi.
Klaus Baas sanoi: "Tule meille, Kalli! Syödään siellä illallista."
Kalli Dau katseli maahan, valju kalvaus levisi hänen laihoille, ahavoituneen tummille kasvoilleen ja hän sanoi: "Voisinhan tulla… taikka myös mennä erään vanhan enon luo, joka asuu Blankenesessä… Mutta mitäpä minä täällä, kun en voi mennä äitiä enkä sisaruksia katsomaan." Hän pudisti surullisesti päätänsä. "Parasta lie kun menen heti Bremeniin… siellä saan pestin laivaan, joka lähtee Vancouveriin… Niin, sen teenkin…"
Ja hän laski maahan kantamuksensa ja kopaisi taskusta lompakkonsa ja antoi Klaus Baasille neljäsataa markkaa kullassa ja seteleissä ja sanoi: "Vie nämä säästöpankkiin… ja jos se… tiedäthän… sattuu kovaan puutteesen, niin anna sille, mutta markoittain, ymmärräthän?"… Sitten hän katseli neuvottomana säkkiään. "Oli vähän tuomisia äidille ja sisaruksille… No voit nyt vaikka viedä ne omille pienille siskoillesi." Kalli Dau kaivoi säkistä monenlaista pikku tavaraa: mustasta puusta tehdyn rasian, pari siroa korsi-viuhkaa, muutamia kookoshedelmiä. Ja kuroi sangen huolellisesti kiinni säkin suun. Sitten hän katseli papukaijojaan. Se oli ankara taistelu. Mutta viimein hän sanoi: "No anna nämä Hannalle. Hän on pieni kiltti tyttö ja hoitaa niitä hyvin, ja kaipa minä joskus käyn teillä. Niitä pitää joskus ruiskuttaa kanfertilla ettei koi niitä syö? Tahdotko tulla asemalle saattamaan?…"
Mennessä Klaus Baas kysyi: "Oletko sinä nyt jo valmis matruusi?"
Kalli Dau nyökkäsi.
"Ja aiotko puskea perämieheksi?"