"Hm, kysy kissalta, miksi sillä on virkakarvat", vastasi tyttö. "Kun minä kysyn: miksi te aina minua kiusaatte? niin ne vastaavat: siksi, että sinä näytät niin lempeältä, että sinusta täytyy pitää; ja jota rakastaa, sitä täytyy kurittaa! Toiset taas sanovat, että minä näytän niin hellältä ja hyvältä, että tahtoisi tietää, tokko minussa sappea onkaan. Ja muut sanovat näin: kun tiedämme, että sinä voit kuohahtaa, niin haluamme vielä vähän kohentaa tulta ja nähdä kuinka se nyt kihahtaa. Joka ihmisellähän on vikansa ja ovat ne sinullakin."
Silloin Klaus kysyi: "Mitäs olisit tehnyt, jos emme olisi olleet niin hiljaa silloin kun sinä suutuit?"
"Minä, — siitä olisi voinut tulla tupen rapinat", vastasi tyttö. "Olisin säikähyttänyt hevoset, kaatanut teidät raviin, ehkä hypännyt vaunuista ja juossut kotiin. Sen täytyy jollakin tavoin päästä ilmi, tai sydämeni halkee!"
Klaus puristi lempeästi hänen käsiänsä ja kysyi varovasti: "Luuletko, että sinusta olisi tullut parempi, jos pienenä olisit saanut tuittupäisyydestä kuria?"
Jes pudisti päätänsä ja vastasi: "Silloin minusta olisi tullut niskuri ja jäykkä kuin puupukki. Miksi kuria? Näethän, että minä olen kiltti ja että kaikki pitävät minusta. Minkä voin minä sille, että ihmiset aina koettavat pistää minua tikulla silmään? Minusta ei ole, ihan totta, ollenkaan hauska olla vihoissani. Se on suorastaan onnetonta, se on kauhea tunnelma! Mutta mikä minussa lie, joka saattaa kaikkein parhaat ihmiset minua usein ärsyttelemään… Mutta emmehän tulleet tänne sellaisesta ikävästä juttelemaan." Ja niin sanoen tyttö otti lasit ja siirsi ne huolellisesti kuin perheen emäntä pöydälle; silloin nosti Klaus Baas pullonkin akkunalta lasien viereen.
Ja nyt kyseli tyttö kaikellaista hänen äidistään ja sisaruksistaan, ja hän kuunteli hartaasti, kun Klaus Baas kertoi konttorielämästä ja tovereista, ja piti kättään jälleen hänen käsissään ja kallistui osaaottavasti häntä lähemmäksi, onnellisena ja jopa ylpeänäkin vähä väliä katsahtaen hänen silmiinsä.
Silloin hellitti Klaus Baas hiljaa hänen kätensä ja siveli hellästi hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, jaksamatta enää kiihkoansa hillitä; ja hän sanoi hänelle, oudosta, ahdistavasta onnesta sammaltavalla äänellä, että hän oli niin suloinen ja rakas, rakas!
Jes kuunteli rauhallisesti ja hänen kirkkaat silmänsä vartioivat koko ajan Klaus Baasin huulia ikäänkuin hän ei olisi tahtonut niiltä henkäystäkään kadottaa; ja vähän ajan päästä hän, kun Klaus Baas häntä hyväili ja jutteli hänelle ja siveli hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, kallisti päätänsä yhä lähemmäksi, akkunaristikkoa vasten, kuin varsa, joka silittelystä mielissään kaulaansa kaartaa. Ja silloin tohti Klaus Baas häntä suudella. Silloin nojautui tyttö yhä lähemmäksi ja painoi ohimonsa hänen käsivarteensa ja kurotti hänelle vaieten suutansa. Ja nyt ahmi Klaus Baas silmin ja huulin hänen olemuksensa suloutta ja hän oli onnesta juopunut ja kiitti kaikkivaltiasta luontoa, joka luo moista armautta ja kauneutta, — ja hän joutui kuvaamattomain tunteitten ja aatosten hurmioon.
He eivät puhuneet paljoa, katselivat vaan toisiansa ja suikkasivat tuon tuostakin suuta. Mutta kerran sanoi Klaus: "Sinä et saa enää unhoittaa minua, sinun on vannottava minulle, että muistat aina minua!"
Silloin pudisti tyttö rauhallisesti päätään, joka oli Klaus Baasin käsivarrella, ja sanoi: "Ei valoja; niistä en pidä. Ja enhän tunnekaan edes sinua ja olen vasta kuudentoista."