Oli jo melkoisen valoisa, kun he tulivat kylään. Klaus puristi tuttujensa kättä ja heitti hyvästit ja meni pappilaan ja seisattui siellä keittiön akkunan alle, sillä Suse oli jo noussut ylös, kuultuaan vaunujen jyrinän. Hän avasi nyt oven ja ryhtyi kahvinkeitto-hommiin.
Klaus Baas jäi keittiöön ja istahti pöydän kulmalle ja kiikutteli sääriään ja kehuskeli: "Etpäs usko, millaista siellä oli! Herranen aika! Ihmeellistä! Et voi kuvitella, sellaista merkillistä!"
Suse hääri hellan luona ja vastasi: "No kiitä siitä minua! Lupasinhan, että siellä saat hauskaa. Hyvä, että käytit tilaisuutta… viisas poika! No kuka se sitten oli?"
"Sitä en tietysti sano", vastasi Klaus Baas, "mutta se oli ihmeellistä!
Sen voin vakuuttaa!"
Mutta kun Suse sitten kantoi kuppeja pöytään ja katsahti häneen, niin hän helähti nauramaan ja sanoi: "Ei sanoa tarvitsekaan, sinullahan onkin leima poskessa…" Ja hän toruskeli hiljaa ja veitikkamaisesti: "Vai, vai sellainen! Vai niin nuori nulikka vielä!"
Klaus puolusti itseään ja sanoi: "Ei siinä ollut mitään pahaa, Suse, ei kerrassa mitään! Vakuutan, että minä olin vain tuhma. Mutta sitten jälestä hän oli aivan hyvä."
Suse seisoi ja katsoi häntä hetkisen miettivästi ja sanoi sitten: "Olen minäkin kerran sellaista kokenut, viime talvena, sen ylioppilaan kanssa. Se oli hurmaavaa!"
Klaus toisti: "Aivan niin, kuinka hurmaavaa! Ah, miten ihanaa ja armasta!"
Suse seisoi hyvän aikaa Klaus Baasin vieressä, kun hän joi kahviaan, ja katseli pilvisiin auringottomiin aamuilmoihin ja virkkoi mietteissään: "Kun ihmisen täytyy opetella kaikki muu ja maksaa kalliit oppirahat, niin kuinka hän tietäisi opettajatta ja oppirahatta kaikkein tärkeimmän ja vaikeimman? Kyllä minä rakastan häntä, muuten en olisi sitä tehnyt; mutta olisi parempi, jos ensin oppisimme toisemme tuntemaan ja hän suutelisi minua joka piilopaikassa vankasti kuin se ylioppilas… Miksi hän ei ole minua edes suudellut!!"
Suse Garbens meni jälleen lieden luo ja askarteli vähän aikaa ja tuli taas pöydän luo kädessä kahvit ja leivät itseänsä varten ja sanoi: "Mutta mitähän isä ja äiti nyt arvelevat sinun pöhöttyneestä silmästäsi, mokomakin naisen purema?"