Mutta kotiin kulkiessaan hän ajatteli apein mielin, että ihminen sellaistenkin ihmeellisten tapahtumain, moisten määrättömäin autuuden hetkien jälkeen, saattaa joutua niin yksinäiseksi, niin surun hiljaiseksi kuin Laura täti. Ja hän kätki suloisen tapahtuman syvälle mieleensä. Ja kauan sen jälkeenkin se soi vielä hänen sielussaan kuin Jesin oma, hieno ääni, yli kasarmin karkeain komennusten ja torvien toitotuksen.
XIII.
Hän tuli Altonaan Zeisestrassen suureen kasarmiin tervetekoisena, muhkeana ja uljasryhtisenä kuin Baasit ainakin. Ensin hänen ruumiinsa tuli vähän kipeäksi, mutta sitten hän sitkistyi ja aliupseeri ja luutnantti olivat hyvin tyytyväisiä sukkelaan ja taipuisaan nahkapoikaan.
Mutta kun komppanian koulu loppui ja harjoituksetkin löysäsivät, huomasi aliupseeri, että nuori, siisti liikemies vetäysi erikseen muista ja että hänellä oli kaapissa kirjoja, ja että luutnantti silloin tällöin virkkoi hänestä suosiollisen sanan. Silloin hän närkästyi, sillä hän oli erikoisen ahdasjärkinen ja yksinkertainen mies ja oli sen takia luonnollisesti pakoitettu puupäitten ystäväksi. Ja niinpä hän nyt, kun kasarmin halli oli puhdistettava, komensi Klaus Baasin aina kaikkein likaisimpaan soppeen. Ja kun sotapojat harjoitusten jälestä torkkuivat tuoleillaan tai lueksivat jotakin, avonaisten kaappiensa kulmaan nojaten, ja Klaus Baaskin tohti katsahtaa kirjaan, niin aliupseeri ärähti ja sätti: "Vai miljonääri hän luulee olevansa, koska vain lukee ja vetelehtii? Hänen palvelusaikansa on kaksivuotinen niinkuin muidenkin, ja sen näytän teille, ymmärrättekö?"… Ja hän komensi Klaus Baasin työhön, joka oli vastenmielistä, usein häpäisevää, jopa sulaa hassuuttakin. Ja samalla hän oli siksi viisas, ettei mennyt rajattomuuksiin, niin että voi pitää puolensa, jos Klaus Baas menisi luutnantille valittamaan. Niin kului tukala kuukausi toisensa jälkeen.
Klaus Baas oli hyvä ampuja ja piti kenttäaliupseerille kirjaa ja oli hyvissä väleissä hänen ja luutnantin kanssa sekä toivoi tuon äskenmainitun vihamiehensä vastustuksesta huolimatta pääsevänsä jefreitteriksi.
Sitten tulivat manööverit, jotka olivat hänestä ilon päiviä. He marssivat läpi Holsteinin ja Mecklenburgin, kylästä toiseen, milloin hilpeän reippaina, milloin upo uuvuksissa, milloin kuivina, milloin likomärkinä sateesta, vuoroin suurina joukkueina, vuoroin öisin hiipivinä partiokuntina. Pari kertaa pantiin Klaus Baas partiojoukon johtajaksi, ja hän pääsi sangen lähelle vihollista ilmi joutumatta, ja ilmoitti siitä niin selvin sanoin esikunnalle, että oli varma pääsystään jefreitteriksi.
Mutta eipä kohtalo määrännyt häntä ansaitsemaan sitä arvoa pelkästänsä sodan teoilla. Viimeisenä manööverien päivänä hän oli eräässä Lauenburgin kylässä, hieman syrjässä valtatiestä, majapaikkana köyhän mäkitupalaisen tölli. Itse isäntä tuli sairaaksi, ja silloin sattui töllin ainoa lehmä poikimaan tarhassa töllin vieressä; ja koska hätä ei lue lakia, niin mäkitupalainen herätti uupuneen sotamiehen ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan avuksi. Klaus Baas kapsahtikin heti ylös ja otti lyhdyn, suolaa, nuoraa ja olkitukon ja meni pimeään, sateiseen yöhön ja ryhtyi toimeen. Mutta yksinäisestä tarhasta tuikkiva tuli teki yöpatrullin levottomaksi, ja riennettiin paikalle, itse evertsiluutnantin johdolla, joka nyt näki sotamiehen hiki otsassa hieromassa olkitukolla vasikkaa. Mäkitupalainen pelkäsi, että hänen solttunsa saa tästä vielä rangaistusta, ja siksi hän nyt alkoi kehua hänen avuliaisuuttaan. Mutta everstiluutnanttipa yhtyikin kiitokseen ja sanoi: "Meillä tarvitaan miehiä, jotka tuntevat kaikki asiat ja pystyvät kaikkeen. Te olette jefreitteri."
Ja niinpä nyt Klaus Baas palasi paremmin toivein kasarmiin. Mutta sitten alkoivat kaikellaiset sisätyöt. Aamusta iltaan ei kuin pieksä housuja ja lue sinellejä ja kääri hyllylle ja katseista, onko napit kunnossa. Ja silloin hän alkoi kärsimättömästi kaivata vapautta, kaivata kirjoja, omaa elämänkutsumustansa, oikeaa työtä. Häntä kiukutti, että hänen oli vielä kokonainen vuosi hukattava aikaa tällaiseen joutavaan, jotavastoin monet muut, joilla oli hiukan enemmän koulusivistystä, eivät tarvinneet kavuta vapauteen tälläisten mäkien yli. Ja siksi hän mietti päänsä puhki, eikö tähän keksisi mitään neuvoa?
Silloin sattui, että kun hän eräänä sunnuntaina oli menossa kotiin äidin luo, hän tapasi kadulla erään piirikomennuskunnan aliupseerin, jonka hän jo ennestään usein oli nähnyt. Mies tuli nyt hänen puheilleen ja kertoi olleensa, vuosia sitten, pätöisenä pojan vesana, samoissa talonpurkutöissä kuin Klaus Baasin isä ja että Jan Baas oli puolustanut häntä monasti kaikellaisilta toisten kujeilta ja raakuuksilta. Joten hän nyt oli oikein hyvillään, kun sai tavata hänen poikaansa.
Klaus Baas rypisti otsaansa, hänelle tuli heti eräs älytuuma ja hän vastasi: "No jos isä teki kerran teille jonkun palveluksen, niin voitte nyt tehdä puolestanne minulle." Ja hän kertoi siitä kiusallisesta aliupseerista.