Kelpo mies oli kuin lemmessä valmis ja hän ajoi asian niin hyvin, että Klaus Baas muutaman viikon päästä komennettiin hyvän käsialansa tähden piirikomennuskunnan kansliaan.
Pataljoonan päällikkö, joka olisi mielellään pitänyt pulskan ja sukkelan pojan rintamassa, kiukustui suuresti ja väitti, umpimähkään vaan, että Klaus Baas oli toveriensa kanssa kirjoittanut anomuksen ja lähettänyt piirikomennuskuntaan, ja huusi koko kasarmin kuullen: eikö Baas ollut tehnyt mitä virhettä, jotta hänet voisi pistää kahdeksaksi päiväksi arestiin. Klaus Baas vastasi: "Ymmärrän, herra kapteeni… anomusta en ole lähettänyt!" Kapteeni kirkui ja sanoi olevansa hyvillään kun nahkapoika niin väitti asian olevan; hän tutkii asian ja määrää hänelle neljä viikkoa pimeää putkaa. Mutta ei siitä sen enempää tullut. Hän oli pohjaltaan hyvin pehmyt mies, vaikka salasi juuri sitä ominaisuuttaan hurjilla huudoilla.
Ja niinpä Klaus Baas pian istui kolkossa piirikomennuskunnan kirjurinkansliassa ja laati lomalappuja, vapautusanomuksia ja reservilistoja niin että kynä vinkui, ja keskusteli vältvääpelin kanssa, joka oli kelpo perheenisä, lihanhinnoista ja sosialidemokratiasta ja kirkon asioista ja lasten kasvatuksesta. Iltapuolet hänellä oli vapautta. Silloin hän osti englannin ja espanjan kieliopit ja lainasi eräitä senkielisiä kirjoja ja kauppaa koskevia teoksia, sillä hän oli päättänyt käyttää näitä iltalomiansa tarkoin hyväkseen. Hän kävi syömässä ja nukkumassa äidin asunnossa.
Ja uuden, työteliään elämän piti juuri alkaa ja Klaus Baas selaili jo
eräänä pyhänä iltapuoleen ensi kertaa kirjojaan, kuunnellen jotakin
Hannan koulujuttua, — kun eteisen ovi aukesi ja sisään astui Kalli
Dau.
Hänellä oli yllä aivan uusi sininen pusero, posket oli sileiksi ajeltu ja huikaisevan valkea, korkea kaulus oli kaulassa; muuten hän näytti merkillisen totiselta. Kättä kaikille, myös pikku lapsille, annettuansa hän istui pöydän ääreen ja kertoi sitten, että hän oli eilen puolen päivän tienoissa saapunut "Susannalla" Iquiquesta[49] ja olleensa yötä Kindtin muorin luona, joka asui Hopfenstrassen varrella. Ja hän läiskäsi lakin päästänsä pöydälle ja lykkäsi halveksien syrjään Hannan kirjat, jotka olivat siinä hänen edessään, ja alkoi valtavasti vannoskella: "Minä tahdon ja minun täytyy nyt päästä merimieskouluun! Ei nyt muu auta! Ei ole sittenkään mukavaa kiipeillä kaiken ikänsä matruusina köysitikkaissa! Mutta toiselta puolen: niin vaan on, että ennen antaisin paistaa itseni kuin silakan halstarilla kuin kävisin yhdeksän kuuta tuota vietävän koulua!"
Ja Kalli Dau tunki toisen kätensä neljä sormea ahtaan kauluksen väliin ja nyhti ja repi tuota pannahisen kaulapantaa — ja tyrkkäsi kirjapinon yhä loitommalle.
Klaus Baas ihmetteli miestä ja oli hyvillään moisesta päätöksestä. Ja hänkin asettui nyt mukavasti pöydän ääreen ja sanoi: "Kalli, olen kuullut, että ne opettajat siellä merimieskoulussa käsittelevät teitä yleensä hyvin varovaisesti, kuin mitä posliinivauvoja, muutenhan kärsivällisyytenne risahtaa kappaleiksi, ettehän ole läksyn pänttäämiseen tottuneet. Ja kuulinpa, että kerran eräs koko luokka joutui sellaisen ällinseisauksen valtaan — ynnä sen pahain seurausten- että opettajan täytyi lähettää heidät tähtitorniin. Mutta siellä he sitten virkistyivät Elben näkemisestä ja koko seudun yleissilmäyksestä niin että älli palasi pääkonttoriin. Ja tiedän, Kalli, että sinulla ei ole pelon syytä."
Tämä ei paljon Kalli Dauta lohduttanut, hän istui allapäin ja sanoi sitten: "Eikä se ole ainoastaan siinä pulma, on se toinenkin ja pahempi." Työllä ja tuskalla hän sai kaivetuksi povestaan vanhan, koristetun kirjesalkun ja siitä hän purki pöydälle räätälin ja suutarin kuitteja sekä viisisataa markkaa Saksan kruunun seteleissä. Ja hän laski ne kolmeen neljään kertaan, nuolaisten vähän väliä keltaisia tervasormiaan, ja sanoi: "Yhdeksän kuukautta näillä kyllä elelee. Mutta lukukausimaksuihin ja kirjoihin ja karttoihin, noihin riivattuihin, niistä ei riitä. Ja ellen jo ennen tule hulluksi, niin pitää saada vielä sekstantti".[50] Hän latoi setelit ja kuitit jälleen pinkkaan ja lastasi ne niin huolellisesti taskunsa ruumaan, että muut vaieten ihmettelivät. "Ja nyt Klaus", hän sanoi, "ei auta muu kuin yksi keino. Minulla on Blankenesessa eno tai mikä lie, mummon veli, kummin kaima. Hän sanoi kerran, silloin kun palasin Kanadasta ja otin eropassit Norjan parkista, että hän auttaa minua, jos sitten joskus haluan merimieskouluun. Nyt minun täytyy ja nyt aion lähteä ukon luo. Sinun on lähdettävä mukaan."
Klaus Baas pani kirjat hyllylle, sukaisi miekan vyölle ja lakin päähänsä, ja sitten matkustettiin Kalli Daun kanssa Blankeneseen.
Kalli Dau istui vaunussa tuppisuuna, ajoi vain silloin tällöin sormensa kauluksen väliin ja repi ja nyhti noita ahtaita sivistyksen länkiä. Kerran hän sanoi: "Minä en ole milloinkaan ollut siitä ukosta millänikään, tietysti hän sen vuoksi potkaisee minut heti pellolle." Ja hän vaipui syviin mietteihin. "Mutta kuinkas me oikeastaan oltiinkaan sukua? Minun mummoni… oli hänen sisarensa… hänellä oli, velikö… vai poikako vai… Piruko sen ties… Se on sellainen soppa."