Klaus Baas katseli häntä ihmeissään ja oli jännityksessä, kuinkahan tässä kävisi, ja muuten hyvällä tuulella. "Sinun täytyy nyt olla hyvin kohtelias, Kalli Dau!" hän kehoitti.
Kalli Dau katseli ulos akkunasta ja tokaisi halveksivasti: "Tarkotatko, että minun pitää heti karata kimppuun? Näin vain: heh… sinäkös se olet, old fellow! H'are you?"[51]
Kun eräällä pysäkillä jokin lihava matami nousi heidän osastoonsa ja Kalli Dau veti arasti koipensa pois tieltä, niin tokaisi Klaus Baas hänelle: "Kas vaan, onpas sinusta tullut kohtelias siitä ajasta kun paiskasit, muistatkos, säkkisi sen entisen matamin varpaille!"
"Pidä suusi!" vastasi Kalli Dau. "Sitäkö varten minä sinut tänne mukaan otin? Vaivaa sinä vain aivojasi ja mieti, mitä meidän on tehtävä, ettei se ukko paiskaa meitä pellolle!" Ja taas hän kävi sormin kurkkuunsa ja haukkasi ilmaa kuin tukehtuva ahven. Mutta ajan ratoksi hän sitten rupesi — tosin hiukan kainommin kuin ennen ihmisten kanssa Grossneumarktilla — pakinoihin matamin kanssa ja kuvaili hänelle ensin, kuinka satumaisen tuhma "Susannan" kokki oli ollut ja piti esitelmää Azorien asukkaista, jotka käyttävät olkihattuja, sekä miehet että naiset, eivätkä öljylakkeja. Ja matami kertoi puolestaan tyttärensä tyttären hyvästä lukupäästä ja menestyksestä koulussa.
Blankenesessa toverukset kulkivat rantakatua pitkin ja kyselivät, missä ukko asui, ja saivat tietää. Hänen talonsa pienen puutarhan aita, joka ulottui rantakatuun saakka, oli äskettäin kalkittu valkeaksi, ja samoin kuisti ja sen kahden puolen olevat penkit sekä nuorten hedelmäpuiden rungot. Itse pieni rakennuskin oli äskettäin valkaistu. Isäntä, joka tuon kalkkimaalauksen oli suorittanut, istui paraikaa valkealla kuistilla, kalkkisanko jalkain juuressa, kalkkipensseli kädessä, hengähtäen. Aikoi kai kohta taas ruveta kalkkia sutimaan. Hän oli pieni vanha ukko, hänen tuulessa lepattava ohut tukkansa oli lumivalkea.
Nuorukaiset nousivat tarhan poikki kuistiin ja Kalli Dau puhutteli kohteliaasti ukkoa ja kaivoi vakaasti ja säntillisesti taskustaan nuo viisi sinistä seteliä ja kuitit.
Ukko töllisteli häneen niska jäykkänä ja tuhman näköisenä ja sanoi sitten epäröiden: "Mene tuonne keittiöön ja kysy tyttäreni tytöltä, tokko hän sinua huolii. Hän on näet minun emännöitsijäni ja hänelle siitä huolta tulee. Hän on kapteeni Dreyerin tyttö — tytärvainajani miehen, joka nykyään kulkee Kiinan vesillä."
Kalli Dau pisti paperit taskuun ja meni ovesta sisään, verkalleen päätään nyykytellen. Keittiön ovi oli auki ja siellä puuhaili paraikaa sievä tyttö, laihanlainen kuin friisittäret ainakin, tukka kellertävä, kasvot kesakkoiset ja silmät harmaat. Hän katsoi hämmästyneenä hartevaa merimies-tallukkaa ja pitkää nappiotsaa. Mutta Kalli Dau virkkoi nimensä ja esitti kumppaninsa ja sanoi: "Me on tavattu jo kerran ennen, noin kahdeksan vuotta sitten: olethan sinä Mariechen? Tuo ukko tarjosi minulle täällä asuntoa, yhdeksän kuun ajaksi, jolloin käyn merimieskoulua. Mutta siitä tulee sinulle lisätyötä."
Tyttö silmäili heitä kiireestä kantaan ja sanoi sitten rauhallisesti ja itsetietoisesti kuin rikkaan sopii: "Mitäpä siitä lisätyöstä. Menehän tuonne yläkertaan ja katso päätykamaria; jos kelpaa, niin kyllä minun puolestani saat täällä täysihoidon." Ja hän viittasi vaskikauhalla, jota hän paraikaa kirkasteli, yläkerran portaita.
Pojat tottelivat ja alkoivat kavuta peräkkäin kapeita, narisevia portaita pitkin ullakolle, jossa oli pieni kamari, tietysti sekin valkeaksi kalkittu. Pöytä ja punapeitteinen sänky ja tuoli täyttivät melkein koko putkan.