Kalli Dau veti oven kiinni ja istahti sängyn laidalle ja katseli ympärilleen ja sanoi: "Täällä siis saan istua yhdeksän kuuta kirjain kimpussa! Ja jos menen joskus heikkopäisenä alas, niin keittiössä on vastassa tuo tyttö, joka näyttää pippuripussilta, ja puutarhassa tuo ukko. Kuinka laihoja he ovat molemmat! Kuin makkaratikut!! Olihan se ruoka huonoa jo 'Susannalla', mutta täällä on kai parasta panna maha heti orrelle kuivamaan! Näitkö, millaista teetä ukko joi? Kolmenkymmenen sylen syvyydellä pohja näkyi!"
Ja Kalli Dau tarttui horjuvan pöydän päihin ja pudisti sitä kuin koetteeksi ja tuijotti murheissaan eteensä. Silloin alkoivat portaat taas narista ja tyttö tuli sisään. Kalli Dau vetäisi kätensä pois pöydän päistä ja koetteli kaulustansa ja asetti jalat sievästi vierekkäin.
"Kelpaako huone?" kysyi tyttö.
Kalli Dau nyökkäsi päätänsä. "Oh, never mind",[52] hän sanoi, "Kyllä se melkein ikäänkuin menettelee!" Sitten hän katseli akkunaan, jota tuuli rämähytteli, ja lausui ystävällisesti: "Kuule, sinulla näkyy olevan pyyheliinat tuolla tarhassa nuoralla kuivamassa… etkö pelkää, että tuuli vie vanhan taatasi? Sillä hän näyttää olevan hyvin laiha."
Tyttö, joka seisoi selkä ovenpieltä vasten, katsoi Kalli Dauta nurjasti ja sanoi: "Mitä sinä? Tietysti et sanonut, 'vanha taata', vaan eno, niinkuin minä. Ehkä se on parasta."
Kalli Dau nyökkäsi. "No olkoon sitten niin", hän sanoi.
"Hän on hyvä ihminen", jatkoi tyttö. "Jos vaan käyttäydyt hänen tahtonsa mukaan, niin hänestä ei ole vastusta."
"Kai minun täytyy käyttäytyä sinunkin tahtosi mukaan?" kysyi Kalli Dau.
"Meidän talon järjestyksen mukaan", vastasi tyttö.
"Jonka määräät sinä?"