Seuraavana vuonna iski nokikolari silmänsä tyttöön, joka oli palveluksessa jossakin Gänsemarktin lähistöllä, ja he menivät piankin naimisiin — ja se lankesi luonnostaan kuin köyhän kuolema, sillä tyttö oli puhtain mitä Hampurissa piikatyttöalalla tavata saattaa. Ja se on paljon se! Tyttösen musta puku, hänen valkea esiliinansa, hänen valkea myssynsä olivat kuvaamattoman puhtaat: varmaankin hän käytti jonkinlaista pulituurisaippuaa, sillä hänen poskipäänsä välkkyivät kuin petsattu piironki. Hänen silmänsä olivat nähtävästikin kristallilasista; alla oli jokin koneisto, joka noita lasipallosia nokkelasti pyöritteli.
Hannakin oli yleensä mahdottoman siisti ja piti paljonkin nokikolarista, järjestyksen miehestä, huolimatta hänen kummallisesta kiilloitusvimmastaan; ja hän ihmetteli nyt vain sitä, miksi ei nokikolari ollut etsinyt sellaista morsianta, joka olisi kerrassa täyshopeaa ja sieltä täältä kristallihelyillä koristettu.
Sitten sai Antje Baas vuokralaiseksi pienen, tummatukkaisen herran, aivan mieleisensä, ja tämä asui nyt vuosikausia heillä, vaikka vuokran maksu silloin tällöin hakastelikin. Herra oli kotoisin Schleswigistä, omituisesta suvusta, joka oli monasti nostanut myrskyn kotipitäjässä, kerran koko Tanskan kuningaskunnassakin. Hänen isoisänsä, kelpo opettaja, oli näet keski-ikäisenä nainut erään lesken, ja kun hän silloin pääsi, vaikka myöhänlaiseen, hyvään naisen makuun, niin hän, — sellaistahan kuuluu usein tapahtuvan,- loi piankin silmänsä vaimon kukoistavaan tyttäreen, jonka vaimo oli tuonut ensimäisestä aviosta uuteen kotiinsa; vaimo näet alkoi jo kuihtua. Ja silloin rakastunut opettaja kirjoitti kaikessa vanhan Aatamin yksinkertaisuudessa kirjeen kuninkaalle ja kysyi, eikö hän nyt saisi naida tytärpuoltaan; hänen vaimonsa, tyttären äiti, oli näet tuumaan taipuvainen. Ja hän sai vastauksen, että hänen on kolmen vuorokauden sisällä korjattava luunsa valtakunnan rajain ulkopuolelle. Ja sitten asui karkoitettu hyvän aikaa ulkomailla ja hän palasi kotimaahansa hymyilevänä ja kirkassilmäisenä vanhuksena.
Antje Baasin vuokralainen oli tämän opettajan pojanpoika. Hän oli ensin kotikylässään kuskipoikana ja renkinä, hiljainen ja vakava mies hän oli. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti ruveta lähetyssaarnaajaksi ja palvelemaan Herraa. Schleswigin nummella sattuikin olemaan kaksi hurskasta seurakuntaa, jotka keräsivät rahat noiden penteleen pakanakansain ja hänen hyväkseen, niin että hän saattoi käydä yksinkertaisen koulunsa ja sitten hän matkusti Intiaan, rovastin opetuksilla sonnustettuna ja ristikansan siunauksilla ja kolehtirahoilla varustettuna. Mutta annas olla: liekö häntä opetettu liian pintapuolisesti tai hutiloiden, vai ehkä hänessä oli liiaksi isoisänsä perisynnin suolaa, ja hän itse niitä, jotka vasta neljännellä kymmentä löytävät oman itsensä, tahi ehkä hän mieltyi liiaksi noihin tummaihoisiin, suursilmäisiin, uneksiviin alkuasukkaihin, mieltyi koko herkällä sielullansa: joka asiaan on monet syyt; — niin vain kävi, että kun hän jo monta vuotta oli ilman pahennusta hoitanut vakavaa virkaansa, hän alkoi kirjoitella kotiinsa hävyttömiä kirjeitä. Hän kirjoitti ensin, että hän näki Intian auringon alla kristinopin, jota he kotimaassa, Torupissa ja Haudebüllissä, muka harjoittivat, nyt entistä selvemmässä valossa — ja hänen täytyi tunnustaa, että se oli kerrassaan kelvotonta, sekä inhimilliseltä että raamatun kannalta katsoen. Oliko siellä kotipitäjissä miestä, jonka oli tapa kääntää toinen poskensa uudelle korvatillikalle, niinkuin Vapahtaja nimenomaan ja selvästi oli suosittanut? Tai oliko miestä, joka antaisi tarvitsevalle toisen hameensa, niinkuin sama herra oli ihan samoiten määrännyt? Tai oliko siellä Paavalia, joka menisi Hampuriin ja kääntäisi saarnoillaan tuota synnin Sodomaa? Tai ainoaakaan, joka voisi sairaita parantaa? Ehei, sellaisia ihmeitä ei siellä ollut! Sitäpaitsi heikäläiset olivat toisilleen kateellisia, he olivat itaroita taikka ylpeitä, he olivat väärintekijöitä — ja kaikkea samalla kertaa — he eivät olleet puolta palanutta puupenniä parempia kuin ne pakanat, joita hänen muka piti kääntää. "Oikea Toruppin kristitty", hän lausui seuraavassa lähetyskirjeessään, "luulee solmineensa sadalla kirkkomatkalla ja tuhannella isämeidällä ja kolmenkymmenen markan kolehdilla Lähetysseuralle ikuisen rauhan ylituvan Ukon kanssa: ja sitten hän kehottelee mukavasti laakereillansa ja luulee että kaikki muut joutuvat helvetin riihen pätsiin ja lemmon tuuttiin — ja katsoo yli olan noita kurjia, hänen rahoillaan käännettyjä pakanapoikia."
Mokomasta hän oli joutuva kovaan leikkiin! Näitä kirjeitä, joissa loukattiin seurakuntaa ja rakasta Jumalaa, olisi kai vielä voitu kärsiä, jos olisi edelleen voitu olettaa, että hän tarkoitti niillä ylimalkaan saada kotipuolelaisia katumukseen ja parannuksen töihin; sillä sellaiset saarnat menivät tottuneihin kuin tupakka. Mutta viimein nousi tuo villitty kapinoimaan itse rovastia vastaan ja sanoi häntä kirjeissään hyvin yksinkertaisesti vain pieneksi, paksuksi pallukaksi, — hänen hyvin täytetyn ulko-olemuksensa mukaan näet. Ja hän väitti rovastilla olevan niin vähän selvää luonnetta, että hän samalla kertaa saattoi olla puhdasrotuinen saksalainen ja tanskalainen, yhtaikaa kirkollinen ja vapaamielinen, hurskas ja suruton, renki ja herra, kuinka vaan milloinkin tarvittiin; ja hän sanoi, että rovastilla oli niin vähän tosievankeelista omaatuntoa, että häntä voi verrata entiseen sammakkoon, joka puhalsi mahansa tyhjää ilmaa pullollensa. Ja viimein hän samassa kirjeessä julisti sen mielipiteensä, että maailma ja Jumala olivat paljon, paljon suurempia kuin he siellä kotipuolessa, Jübeckin ja Tondernin saviojien vierellä, olivat unessakaan aavistaneet. He olivat siellä kotona tehneet Jumalasta vanhan, saidan, tuhmankopsakan syytinkivaarin, joka määrää lellipojilleen eri perintöjä kuin muille. Mutta hän oli nähnyt hänen ylevät, loimuavat silmänsä Intian auringon kehrässä ja hänen uneksivan rakkautensa lempeiden pakanalasten ruskeissa silmissä.
Siihen kamalaan kirjeesen vastattiin pikakirjeellä, jonka avulla kapinen pukki potkittiin heti pois Herraa palvelevien lammaslaumasta. Hän kulki sitten jollakin neuvolla satamasta toiseen ja pääsi viimein Hampuriin — kotipuolen armolahjathan olivat herenneet herumasta. Ja nyt hän istui Antje Baasin pienessä vuokrakamarissa ja elätti itsensä niukuin naukuin pianonopetuksella, käyden varattomanlaisissa perheissä, — sekä niillä eväillä ja rahoilla, joita hänelle toi joskus hänen Kielissä asuva nuori veljenpoikansa, pitkän solakka käsityöläinen, — hänen ihailijansa ja säälivä ystävänsä. Usein hän istui tuntikausin kirjojensa ääressä, joissa oli kummallisia, käsittämättömiä sanskriittisia variksenvarpaita — ja hautoi kuumia ajatuksia ja puristeli kaksin kämmenin pörröistä, tummakiharaista päätänsä niinkuin olisi tahtonut painella sitä hiukan miellyttävämpään muotoon. Ja illan hämärissä hän istui pienen harmonionsa edessä ja loihti siitä merkillisen vilkkailla, pianonsoittoa muistuttavilla liikkeillä omituisen hurisevia ja valittelevia säveleitä, jotka herättivät kuulijain sielussa kuvan ikäänkuin äärettömistä kansanjoukoista, koko kansakunnista, jotka rukoilivat selittämättömässä uskonhädässä, käsiänsä väännellen, apua korkeuden valloilta.
Antje Baasilla ei kelpo luonteensa mukaisesti ollut mitään nurkumista siinä, että hän oli selvä pakana ja että hän soitti noita surumielisiä virsiänsä; mutta kun hänen hellästi rakastettu sairas poikansa tuli tuosta seinän takaa kuuluvasta soitosta levottomaksi eikä saanut rauhassa nukkua, niin hän päätti käskeä vuokralaisensa muuttamaan pois. Lapset alkoivat silloin rukoilla pakanan puolesta, ja vihdoin sai sairas itse vuokralaisen pelastetuksi. Ja nyt kuunteli Klaus Baas puolihorroksissaan hänen soittoaan — ja nuo oudot sävelet kantoivat laineillansa jo hänet siihen maahan, mihin hän pian oli astuva, vaikkei menosta vielä tiennyt.
Kun hän noin viikon päästä pääsi vuoteesta, tuli Karl Eschen häntä toisen kerran katsomaan ja viipyi heillä tunnin ajan. Hän tarkasteli hienon salavihkaa huonetta sekä Antje Baasia ja lapsia; ja Klaus Baas iloitsi mielessään, kun näki väkensä niin sievästi ja toimessaan häärivän töissään, ja hän ajatteli: kohottele sinä vaan hämmästyksestä kulmakarvojasi, Karl Eschen, syytä onkin! Karl Eschen kysyi Klaus Baasilta, kuinka hänen sotapalvelusaikansa oli kulunut. Mitä hän oli lukenut, mitä oppinut; ja moitti häntä siitä, että hän oli tanssinut Blankenesessa eikä ollut hankkinut itselleen Uhlenhorstin puolla oikeaa perheseuraa. "Minä palvelin Potsdamissa", hän sanoi, "olisin teitä muuten siinä suhteessa auttanut. Liikemiehen täytyy välttämättä tietää seurustelumuodot, Baas. Niin, se on kaikkein tärkeintä, hänen elämänsä ensimäinen ehto."
Vaikka Karl Eschen koetti ajatuksiaan salata, huomasi Klaus Baas, että hän oli tahtonut nähdä hänen omaisensa ja hänen olonsa ja että hänellä oli joitakin erikoisia suunnitelmia ja aikeita. Mutta sillä kertaa ei Karl Eschen niitä ilmaissut. Hän tuli kuitenkin takaisin seuraavana päivänä ja kysyi nyt Klaus Baasilta suoraan, halusiko hän lähteä hänen kanssaan kolmeksi neljäksi vuodeksi Taka-Intiaan, A.W. Thaulerin palvelukseen, joka oli merkittävä liike. Ja Karl Eschen kuvaili sitten tointa ja ilmastosuhteita ja sikäläistä elämää. Klaus Baas myöntyi heti, sydämestään riemuiten. Ja muutaman päivän päästä hän meni mainitun A.W. Thaulerin kauppakonttoriin, vaikka olikin vielä heikko ja päätä pyörrytti, mutta ajatus oli jo selvä, ja siellä hän sai kuulla, että hänen olisi oltava ensimäiset kaksi vuotta Thaulerin palveluksessa ja sitten matkustettava sisämaahan Karl Eschenin seurassa, toiminimi A.C. Eschenin asioille ja laskuun, jonka liikkeen omistaja oli Karl Eschenin veli; Intian sisämaassa oli tarkastettava eräs tina-alue ja ehkä perustettava sinne kaivoskin; Eschenien isä oli näet kymmenkunta vuotta sitten, vähää ennen kuolemaansa, saanut kiinnityksen mainittuun alueesen eräältä velalliselta. Ja matkalle oli lähdettävä kahden viikon kuluttua. Klaus Baas punnitsi asiaa. Ja hän merkitsi nimensä välikirjaan ja sai runsaat käsirahat. Ja seuraavina päivinä hän kulki reippaana matkaostoksillaan, ja sisarukset seurasivat innostuneina hänen hommiansa, ja äiti arvostelevin ja sangen surullisin silmin.
Kaksi päivää ennen lähtöä lähetti Karl Eschenin äiti pyytämään Klaus Baasia käymään heillä pienillä lähtiäiskekkereillä, jotka hän oli pannut toimeen.