Mutta eipä onnellinen ja hilpeä mies! Hänen silmänsä olivat kahdenkolmatta vuotiaan silmiksi liian totiset, hänen huulensa liian tiukasti supussa.

Ja kun hän lauantai-illoin, kovan viikontyön suoritettuansa, lähti Blankeneseen, ja kun kaunis, solakka Mariechen siellä käveli hänen kanssaan — oli tullut taas kevät ja kesä läheni — niin hänen hellyytensä muuttui hyvyydeksi ja hän hillitsi intohimonsa. Siitäpä ei tyttö taaskaan tietysti pitänyt, vaan hän sanoi: "Miksi sinä olet niin kylmä! Viime pääsiäisenä olit paljon hellempi!" Silloin Klaus Baas sanoi ärtyisesti: "Mutta mitä minä sitten voin, lapsipaha? Jos minä sinuun koskenkin, niin väännät kasvojasi kuin aikoisin syödä sinut, ja alat itkeä!" Ja silloin painui neidon pää kumaraan ja sitten koetettiin jutella muusta; mutta koska he eivät tohtineet heittäytyä helliksi, niin heidän sielunsa olivat kylmät ja puheenaihe loppui.

Hänen työtoverinsa sotilaskansliassa, aliupseeri, sanoi hänelle: "Te olette aina niin hiljainen, Baas, te tapatte itsenne työllä. Täytyisi joskus pistäytyä St. Pauliin ja päästää ruumis ja sielu valloilleen. Vai pidättekö sitä syntinä?"

Klaus Baas kohotti päätänsä ja vastasi: "Syntinä en sitä pidä. Mihinkäpä nuoret miespoloiset turvautuisivat tuskissaan? Mutta sinne en mene. Olen kylliksi saanut sellaisesta kuulla ja lukea: en tahdo hankkia muutaman hetken tähden elinkautista tautia. Ja sitäpaitsi se on epäsiistiä." Aliupseeri vastasi silloin: "Aivan oikeassa olette, mutta minkä sille voi? Minä vaan en jaksaisi." Klaus Baas tokaisi: "Kyllähän se niin on, se kysyy voimia liiaksi." Mutta sitten hän painui äkäisesti työhönsä.

Tosinhan oli hetkiä ja päiviä, jolloin hän päästi Baas-luonteensa leiskumaan ja silloin hän mahtaili ja teeskenteli: miten hän on muka luja eikä alennu lokaan ja miten hän on uuttera. Miten hän pian lähtee merten taa ja tekee siellä miehuuden ihmeitä ja tulee takaisin ja ottaa seudun pulskimman tytön vaimokseen. Sillä tytöllä pitää olla norja vartalo ja hiukan notkuva käynti ja puhtaat, alttiit silmät! Ja ne ajatukset olivat hänen onnensa ja autuutensa ja niistä hän suorastaan juopui.

Mutta useimmiten hän oli raskasmielinen, hiljainen ja katkerakin. Monasti hän iltasella, kun Hanna lieden luona valmisti ruokaa, seisoi akkunan luona ja tuijotteli otsa rypyssä vanhaan lamppuun, joka riuskahteli ja räsähteli ja piti vaivalla yllä surkeaa, himmeää liekkiänsä… Ja hän tunsi kirvelevän katkerasti, että sellaista oli juuri hänenkin elämänsä: synkkää, mustanpuhuvaa ja tympäisevää ja rauhatonta.

XIV.

Kun hän vähän ennen sotapalveluksesta pääsyä sateisena syyskuun päivänä kulki kotiinsa, kierreltyään paikkaa tiedustelemassa, ja oli vähän ylpeäkin, sillä erään suuren liikkeen päällikkö oli hänelle ollut sangen kohtelias, joten hän nyt syyllä saattoi astella iloisena ja tuimana Wexstrassella ikäänkuin isät Heisterbergissä ennen, — niin hän näki ihmisvirrassa vanhan puoleisen naisen, joka koetti kadun kulmasta päästä ostoksineen toiselle puolelle. Ja aivan lähellä Klaus Baasia naisen jalka liukahti likaisella kivityksellä — ja Klaun päähän pälkähti, joko syyllä tai ei — että matami voi loukata itsensä tai joutua hevosten jalkoihin. Ja niin ollen hän syöksyi avuksi, mutta kompastui silloin itse ja löi takaraivonsa ankarasti käytävän laitaan ja pyörtyi paikalla. Mutta kun hän makasi siinä tiedottomana likaisella kadulla ja tiuha tungos ympäröi hänet, niin sattui veli Riku tulemaan siihen, matkalla työpajasta, ja tunsi Klaun tummasta tuuheasta tukasta, väen välitse pilkistellessään. Hellät kädet kantoivat sitten pyörtyneen kotiin ja siellä hän heräsi pian sekavin ajatuksin ja hänen päätänsä särki kauheasti ja hän voi pahoin.

Kun hän seuraavana päivänä alkoi päästä ylenannatuksista, kertoi Hanna, että Karl Eschen oli käynyt siellä hänen vointiaan tiedustelemassa. Klaus ei ensin ollut oikein ymmärtää hänen sanojaan, mutta kuuli kuitenkin nimen ja tunsi silloin ihanaa, selittämätöntä iloa, ja vaipui uneen. Ja sekavissa unissa hän kulki menneen elämänsä taipaleet, — päällä ikäänkuin harmaa, surullinen taivaslaki, joka painoi hänen takaraivoaan, niin matalalla se oli, — hän istui selkä koukussa kirkon kiviaidalla ja puheli jotakin Liese Lachmannin kanssa, mutta asiasta ei tullut selvää. Sitten hän oli olevinaan Loten vuoteen vieressä polvillaan, niin permantoon painautuneena, että tuskin voi nähdä siskon kasvot; mutta silloin upotti yläällä kasvava taivaan paino hänet likaiseen, kellertävään Elbeen, ja Petter Sööt katseli vaieten hänen menoansa. Ja kun sievät tytöt, Tuddi ja pikku Sanna, keskellä katua hotellin edustalla Jungfernstiegillä astuivat hänen niskalleen jalkansa, niin hän ei niitä jaksanut lykätä pois. Ja viimein hän heräsi, mutta ei päässyt oikein tuntoihinsa, ja hän käänsi varovasti päätänsä hakien äitiään ja sisartaan, ja kun hän heidät näki, niin hän seurasi heidän joka liikettään sellaisella ilolla, ettei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut. Niin suuresti kaipasi nyt tuo avuton sairas, joka oli unten teittömillä taipaleilla harhaillut, toisten hellyyttä ja rakkautta.

Antje Baas koetti ansaita kaikilla mahdollisilla tavoilla, sillä hän pelkäsi kauheasti joutuvansa ikävuosinaan lastensa hoidokkaaksi. Ja siksi hän oli nyt vuokrannut pienen, yhden akkunan huoneen heidän huoneistonsa vierestä; siinä oli eri ovensa eteiseen ja sen hän oli puolestansa luovuttanut vuokralaisille. Tämä keinottelu ei ollut ensin oikein onnistunut ja Antje oli jo aikonut siitä luopua. Sillä ensimäinen vuokralainen, keski-ikäinen mies, oli tohtinut heittää lemmensilmäyksiä itseensä puhtaasen ja komeaan emäntään, ja silloin potkaisi Antje hänet heti pois. Toiselle kävi samalla tavalla siitä syystä, että hänellä oli liian vähän liinavaatteita ja hän eli epäsäännöllisesti. Kolmas vuokralainen taas suoritti vuokransa kolme päivää liian myöhään. Mutta sitten tuli heille nuori nokikolari, suoran-näköinen, jäykkä mies. Hänellä oli nokisen ammattinsa ihmeellisenä vastakohtana hämmästyttävän monipuolinen ja siisti vaatevarasto, — oikeinpa voi sanoa, vaatteiden näyttely. Hänen liinavarastonsa kelpasi; piironkinsa päällyksen hän koristi kaikellaisilla sievillä koruilla ja puhtailla leluilla, joita hän itse piti alinomaisella hellällä hankaamisella kiiltävinä. Ikinä ei ole nähty niin säteileviä parranajoneuvoja tai kauniisti kimaltavia tuhkakuppeja ja puhdasta lamppua ja pöytäkelloa kuin tämän nokikolarin. Ja kun hän vielä jäykkyytensä ja puhtauden vimmansa ohella oli elämältään säntillisyyden esikuva, niin Antje Baas piti häntä mielellään vuokralaisena; eikä hän antanut nuorimman poikansa järkyttää vakaumustaan, vaikka hän eräänä päivänä tapasi hänet pilkistelemässä eteisestä avaimen reiästä vuokralaisen kamariin, jolloin poika puolustuksekseen sanoi, että se nokikolari tanssii korujaan puhdistaessa ympäri kamaria kuin hullu, kummallisilla tanssiaskelilla, joten on sula mahdottomuus loitota avaimenreiältä. Poika sai kovan korvatillikan ja nokikolari ei suosiosta suistunut. Sillä mitä se muihin kuului, miten hän hyppeli omassa huoneessaan, sanoi Antje Baas. Antje oli vuokrannut huoneen yksinomaan kolarille ja välitti viis hänen hypyistänsä; ja hän tahtoi itsekin olla kotonansa rauhassa.