Ja sitten alkoi vimmattu luku ja hammasten kiristys ja otsan rypistys ja palava into! Sillä hän jäisi pölkkypääksi ja hänestä ei tulisi mitään ja hän ei unohtaisi naishetakoita, jollei hän painuisi silmin korvin työhön!

Päästyänsä tuolta kirotusta vernissakonttorista Mühlenstrasselta hän meni aina piirikomennuskunnan kansliaan ja karkasi siellä heti kirjojen kimppuun, joita hänellä vääpelin nurinasta huolimatta oli laatikossa. Ja siellä hän söi kehnon, kuivan illallispalansa ja istui sitten iltamyöhään ja luki kauppaoikeutta ja monta nidosta Englannin liike-elämästä ja siirtomaista, ja opetteli kieliä.

Hänellä oli huono kielipää, liikemiehessä varsin merkittävä vika, eikä hän konttorissa ollut oppinut paljon englanninkieltä, vaikka oli melkein joka päivä sitä kuullut ja nähnyt englantilaisia kirjoja. Hän epäili jo, tokko hän sitä kieltä koskaan oppisikaan, ja hänestä tuntui välttämättömältä hakata kukin erikoinen lausetapa ja sen käyttö ulkoa päähänsä; ja siinä oli työtä liiallisesti. Klaus Baas käveli edestakaisin tuntikaudet huoneessa ja mumisi itsekseen läksyään ja jankkasi moneen kertaan. Ja marssiessaan hän kiukusta ja vaihteen vuoksi muutteli ääntään aina matalammaksi tai kimeämmäksi ja keikutti päätään ja hakkasi kädellä kämmeneensä, ja koetti kaikki temput saadakseen kielensä kääntymään ja muistin ottamaan vastaan nuot hullusointuiset lauselmat. Ja sama urakka koitui espanjankielestäkin…

Mutta kun hän oli liehunut liiaksikin kielten kimpussa, niin hän painausi usein yö-myöhään lueksimaan vanhoja, keltalehtisiä nidoksia, klassillisia kaunokirjailijoita, heidän pääteoksiaan, jotka yksinkertaisen kauneutensa ikuistamina kulkevat perintönämme polvesta polveen: Homerosta ja Sofoklesta, Shakespeareä, Goetheä ja Schilleriä. Hän ei tosin lukenut niitä sydämen kaipuusta eikä kauneuden ja totuuden tulkkeina, sellaiseen hän oli vielä liian nuori ja kypsymätön ja levoton. Ja sitäpaitsi taipuvainen omaan, välittömään elämän näkemiseen. Hän luki ainoastaan siksi, että ne olivat lukemisen arvoisia ja yleisesti tunnustettuja teoksia, hän luki järellään: kelpo pojan kauniilla halulla sivistää itseään. Kovaksi onneksi oli noissa keltaisissa niteissä sellaisiakin, jotka eivät ansaitse klassikon kunniaa, vaan joutuvat pian unohduksiin; mutta kun hän nyt näki heidät noiden suurten joukossa, niin hänpä tutki heitä aivan yhtä hartaasti kuin toisiakin! Ja samalla hän luki myös historiaa, luonnontiedettä ja uudempaakin runoutta, jos ken luotettava henkilö sitä hänelle suositti. Se oli kirjavaa lukemista! Vasta puoliyön tienoissa hän rupesi pitkästä, hiljaisesta päivätyöstään uuvuksissa levolle.

Ja siihen aikaan, kolmannella kolmatta ikävuodella — liekö häntä sitten kypsyttänyt tuo luettujen kirjain sekamelska vai vakaa työ tahi omat elämän kokemukset, tai ehkäpä oli hänen aikansa tullut, — kehittyi hänen luonteensa kuin kukka, joka kolmena kevätyönä aukeaa. Se oli onnekas yhtymä elämäniloista ja sävyisää isää sekä kovaa ja totista äitiä. Myöhään pääsi hän tosin epäselvyydestä, joka kietoo ihmistä nuorena kuin sakea aamun usva; mutta nyt hänestä tuntui, kuin olisivat hänen silmänsä yhtäkkiä nähneet syvemmälle asiain ytimiin, tuntui, kuin hän olisi nähnyt elämän entistä kirjavampana ja värikkäämpänä. Ennen hän oli aprikoinut ihmisiä ja elämän kysymyksiä ainoastaan silloin, kun ne koskivat häntä itseänsä. Mutta nyt hänestä tuli etsijä ja tutkija ja hän halusi vakavasti päästä arvoitusten perille. Ja kun hänen voimakas sielunsa oli jo melkein kaksi vuotta saanut olla täydellisessä levossa ja harjoittamatonna, niin hän riensi nyt eteenpäin ikäänkuin äkkinäisillä sysäyksillä.

Hänen mieleensä johtuivat hänen entisen elämänsä tapahtumat ja nyt hän ei enää ajatellut itsestään, tuosta Baas-kasvista, ainoastaan: tuossa se vaan seisoo ja kasvaa niinkuin Jumala sen kasvaa suo… Ei, hän ihmetteli mielessään itseänsä, ihmetteli ensin pientä paitaressua, sitten laihaa ja haaveksivaa koulukasta, sitten pitkää kauppaoppilasta. Ja hän ajatteli pelolla itsensä kaikkia syrjähyppyjä ja kujeita, jotka olivat olleet eri luontoisia eri aikoina. Hän ajatteli tarkalleen asemaansa maailmassa ja tulevaisuutensa mahdollisuuksia. Hän ei elänyt enää pelkästään tajuttomasti, vaan koetti jo itseään arvostella.

Ennen hän ei ollut vaivannut päätään äitiään ajattelemalla. Äidin hän oli ennen nähnyt vain työn ihmisenä, hänelle joko vastuksena taikka hyötynä, ja hoitelemassa koko pesuutta, — mitä muuta? Nyt hän seisoi usein keittiön akkunan ääressä ja tarkasteli salaa äitiä ja ajatteli hänen entistä elämäänsä ja kuinka hän oli Baasien sukuun joutunut. Ja ajatteli kuinka äiti oli surrut, kun isä ja sisko kuolivat, ajatteli hänen ankaraa jokapäiväistä aherrustaan. Ja hän huomasi hänen selkänsä käyristyneen ja hapsiensa harmaantuneen. Ja hän riensi ajatuksissaan hänen rinnalleen ja häntä auttamaan. Ei hän ollut siskoillakaan päätänsä vaivannut: se oli ollut äidin asia. Mutta nyt hän oli huolissaan heidän töistään, heidän luonteistaan, heidän tulevaisuudestansa. Hanna oli jo seminaarin toisella luokalla ja Klaus Baas näki hänestä kehittyvän kohta naisen ja piti tarkoin silmällä, tuliko hän koulusta aina suoraa päätä kotiin, oliko hän rauhallisen näköinen, olivatko hänen hiuksensa aina kunnossa. Sillä tuo pikku Blankenesen kävijä sipaisikin sangen usein korvallisiaan ja palmikoitaan huudahtaen: "Herranen aika minun tukkaani!" Riku oli lukkosepän opissa ja kävi myöskin ammattikunnan iltakoulua. Klaus Baas tutki tarkoin, mihin aikaan tunnit oli ja mitä tietä poika meni kouluun ja mitä tietä tuli takaisin kotiin. Jonkun kerran hän meni häntä odottamaan koulun kulmallekin ja seurasi salaa Rikun jälestä, kunnes oli vakuutettu, että veikko tuli tosiaan suorinta tietä kotiin. Pikku Johan oli nyt kaksitoista-vuotias, ja Klaus Baas antoi hänen huomata, että hän piti huolta hänen läksynluvustaan: komenteli häntä tuon tuostakin. Pikku Loten päätä hän silitteli isällisesti.

Äiti ihmetteli nyt hänen tyyntä ja ankaraa vakavuuttaan ja hänen hillittyä ääntään. Ja hän vastasi jo hänelle ihmisiksi ja kysyipä häneltä silloin tällöin neuvoa.

Kun Klaus Baasin ajatukset palasivat konttorissa-oloon, niin hän käsitti nyt henkilöstön ja heidän työnsä entistä selvemmin. Hän ymmärsi nyt monen seikan, joka hänestä silloin oli tuntunut kummalliselta tai nurinkuriselta. Ja hän halusi uudestaan päästä sellaisiin töihin, älykkäämpänä, varovaisempana ja pyrkivämpänä, — mutta ei enää harrastaakseen vain päivän urakkaa, vaan koko liikettä: edistääkseen sitä sitkeydellään ja älyllään. Ja hän mietiskeli jo jotakin merentakaista paikkaa, jossa hän saisi nähdä ja oppia yhä uutta ja tehdä kovasti työtä ja vallitakin alallansa.

Niin oli hänestä siihen aikaan kehittymäisillään mies, tuon tyynen katselun ja vakaan ajattelun, tuon varovaisen epäilyn, rauhallisen arvostelun ja oman muovailunsa kautta.