Pikku morsian oli sievä ja nokkela kuin kärppä, kun hän juosta piiperteli pihan poikki, ja hänen silmänsä olivat kiltit ja kainot kuin lapsen. Ehdotus mairi Klaus Baasin turhamaisuutta; ja omaatuntoaan rauhoittaakseen, sillä se ei oikein tahtonut lakata nurisemasta, hän vakuutti itselleen, että ehkäpä tuo pieni arka heippana oli sittenkin oikea pikku villikissa, koska se kerran niin halukkaasti vilkui hänenkin ikkunaansa. Ja varmaan se tulisi kuitenkin onnettomaksi sulhasensa kanssa, sillä luultavasti oli sulho yhtä karhea ja ärtyinen kuin isänsäkin.
Ja eräänä iltana hän siis hämärissä raa'asta ja kosteasta talvisäästä huolimatta avasikin ikkunansa, kun tyttö ilmestyi pihalle, ja sutkahutti hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja jo seuraavana päivänä he seisoskelivat yhdessä talon oven edustalla ja juttelivat tuttavallisesti tytön kotikylästä, joka oli Itä-Holsteinin pyökkikankailla, hänen tutuistaan, huvimatkoistaan ja tanssissa-käynneistänsä. Tyttö ei maininnut mitään suhteestaan vernissakauppiaan poikaan. Ja hän oli puheissaan hieman tätimäinen ja pikkuvanha ja muuten mustaverinen ja hento, sellainen, joista Klaus Baas ei ollenkaan pitänyt. Mutta kuitenkin hän päätti turhamaisuudessaan kesytellä tuon pienen poloisen, ja pian hän voi kehua häijylle vanhalle piialle saavansa tällä viikolla pikku morsiamelta muiskun.
Ja kun tyttö pian taas tuli hänen kanssaan pakinoille, käytti Klaus
Baas hyväkseen surullista sadeilmaa ja sakeaa usvaa ja pyysi häneltä
suudelmaa, kylmin sydämin, itserakkauden ja turhamaisuuden soentamana.
"Vain yksi muisku!" hän sanoi. "Mehän ollaan jo niin hyviä ystäviä!
Totta kai nyt pikkuisen, pikkuisen pidät minusta? Yksi ainoa vain!"
Tyttö katsoi tummin, totisin silmin Klaus Baasiin ja luotti häneen, pieni, kiltti tyttö rukka. "Niin, mutta yksi ainoa vain", hän sanoi, "sitten ei enää koskaan!" Ja hän painausi kiltisti Klaus Baasin rintaa vasten.
Mutta samassa ilmestyi tuo vanha, häijy kääkkä heidän eteensä ja syyti lapsen silmille kaiken myrkyllisen pilkkansa ja kuohuvan vihansa, kimeällä, ilkeällä äänellä; ja sanoipa vielä, että herra Baas oli ollut hänen kanssaan liitossa!
Pikku raukka oli horjahtanut selin ovea vasten, hän katsoi tummat, suuret silmät ammollaan kuin käärmettä, joka kähisten pyrki hänen silmillensä. Hän heitti halveksumisen ja inhon silmäyksen Klaus Baasiin ja juoksi pois mitään virkkamatta, kuin pieni viaton kärppä.
Tämä halpamaisuus alkoi heti teon täytyttyä ankarasti kolkuttaa Klaus
Baasin tuntoa. Kuinka hän oli kolhinut hentoa, viatonta naista!
Hän meni kotiinsa, sulkeutui kamariinsa ja supisi itsekseen:
Tämä ei enää käy päinsä! Ne Blankenesen juoksut ja viimein tämä! Kuinka kavalsin sellaisen pienen, viattoman raukan! Pelkän itserakkauden ja pöyhkeyteni tähden! Ei, tämä ei käy päinsä! Nyt on tehtävä työtä!! Työtä kuin hullu! Nyt täytyy tehdä työtä, työtä niin että kuulo ja näkö ja muisti menee! Työ on ihan hengen kysymys! Miten puutteellisia ovat tietoni! Aionko joskus taas nolata niillä itseni kuin viime kesänä pappilassa? Päntätä päähän nyt täytyy kuin pentele, jos haluan päästä ylempien koulujen käyneiden tasalle! Ah, sama hulluus hänet oli taas vallannut kuin kahdeksan vuotta sitten! Sillä eroituksella vain, että sitä kesti kaksi päivää ja tätä kahdeksan viikkoa! Ja silloin antoi hänelle korvatillikan äiti ja nyt hän itse! Väännetäänpä niskat nurin tältä vetelehtimiseltä ja hummaukselta! Tee työtä, lurjus! Missä kirjasi? Kas siinä…
Ja hän pinosi kirjat päällekkäin sängyn viereen niin että hän kompastuisi niihin huomenna herätessään. Ja rupesi päätänsä pudistellen ja itsekseen äksyillen ja huultaan purren maata.