He pysyivät ylipäänsä tyttöineen suljettuna seurueena; mutta Klaus Baas otettiin mielellään mukaan, koska kerran Kalli Dau oli hänet sinne tuonut ja koska hän oli mies, joka heitä ymmärsi. Hänellä taas oli erinomaisen hauskaa noiden iloisten nuorten poikain parissa: heillä oli kokemusta ja elämän viisautta enemmän kuin ikä edellytti, he aprikoivat asioita järkevästi ja mahdottomia tavoittelematta. Klaus Baas terästi korviaan, ja siellä hän saavutti paljon oikeaa, hyvää ihmistuntemusta. Ja hän antoi viikkojen vieriä iloisessa humussa.
Mutta juuri kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän, — muinaisten filosoofien tavoin, jotka kävellen ja katsellen tutkivat maailman kaikkeutta, — alkoi Blankenesen pääkatua ja solisevaa Elben rantaa käyskennellessään rakennella maailmankuvaansa, niin hän huomasi yhtäkkiä, että kukkaro oli melkein tyhjä. Ainaiset junamatkat ja jokapäiväiset olutlasit olivat kovasti veroittaneet hoikkaa kukkaroa.
Hän pudisti rahat keittiön pöydälle ja laski ne, ja niitä oli kaikkiaan vielä viisitoista groschenia. Ja hän päätteli itsekseen, että nyt on edessä puute taikka äidin vastuksiksi joutuminen. Hän istui siinä ja tuijotti vähän aikaa eteensä hopeakekoseen, — ja nousi ylös ja käveli edestakaisin ja tuli jälleen pöydän ääreen ja ajatteli: Hyvästi nyt vaan, Blankenesen ilot! Ja raamatun väärän huoneenhaltijan tavoin hän kysyi itseltään: "Mitä pitää minun tekemän?"
Ja samassa hän jo tiesikin, mitä hänen piti tekemän! Hän kalisti loput rahansa kämmenkuoppaan ja lähti suoraa päätä erään suuren lehden konttoriin ja laati siellä ilmoituksen, jossa julisti ottavansa pitääksensä jonkun liikemiehen kirjoja ja hoitaaksensa saksalaista ja englantilaista kauppakirjeenvaihtoa parina tuntina joka iltapäivä. Ja kotiin palatessaan hän ajatteli: No niin, jos onni nyt potkii, en tarvitse ensistäänkin käydä niin usein Blankenesessa, ja toiseksi on minulla rahaa käydäkseni siellä joskus, ja kolmanneksi minulla on enemmän työtä, joka on minun luilleni sangen terveellistä. Ja hän oli sangen yritteliäällä tuulella.
Seuraavana päivänä tuli jo konttoriin vastauksia, ja niistä näytti erään Mühlenstrassen varrella asuvan vernissakauppiaan tarjous hänestä edullisimmalta. Hän lähti heti katsomaan työpaikkaa ja oli utelias näkemään, kuinkahan kävisi.
Se oli vanha, puhtaasti hampurilainen rakennus: se oli kapea ja korkea, tummunut ja savustunut, mutta kaikessa koruttomassa omituisuudessaan se viehätti. Ulko-ovi oli kodikkaan kömpelö; kun se naristen ja kolisten aukesi, alkoi tiuku, joka keikkui käyrässä teräsvivussa sen yläpielessä, helistä ja kilistä eikä herennytkään heti kieltään kiikuttamasta. Talon leveä pääikkuna oli oven oikealla puolla, se oli ulkoneva ja sitä koristi arvokas pyörökaari. Vasemmalla puolella oli aivan oven pielessä hyvin pieni, kapea ikkuna; ja kun ulko-ovesta astui sisään, joutui suureen soikeaan eteiseen, joka ulottui aina pihanpuoleiseen ikkunaan saakka. Tämän ikkunan alla istui Klaus Baasin tullessa pieni, hintelö ukko suutarin töissä jakkaralla, ympärillä kenkiä ja saapasvarsinahkaa. Sittemmin kuuli Klaus Baas talon tyttäreltä, että ukko oli aikoinaan ollut hänen äitinsä ihailijoita ja hänen isänsä kilpailija. Mutta kun hän oli ollut niin arka ja saamaton, niin toinen vei tytön, tarvitsematta monta sanaa tuhlata, ja kilpailija katsoi nöyrästi päältä. Kuitenkaan ei hänen rakkautensa sammunut, ja häiden jälkeen hän muutti vähäisine suutarinkamppeineen nuoren parin taloon ja teki ja korjaili siellä naapureille kenkiä ja oli samalla heillä liikepalvelijana: kävi hakemassa tehtaista saapuvat lakkalähetykset asemalta ja avasi ne ja sekoitteli purkkeihin ja vei valmistukset työntörattailla kaupungissa asuville kundeille ja postiin. Rakkaus oli sitten vuotten vieriessä yhä laimennut ja oli kauan sitten aivan sammunut. Rouva, jota lihavuus esti liikkumasta, istui kaiket päivät kudin kädessä kadunpuoleisen kaariakkunan ääressä ja katseli liikettä. Ja ukko suutaroi pienen piha-akkunan alla. Ja kun rouva jonkun kerran päivässä ilmestyi perhehuoneen korkeille portaille, mennäkseen tapansa mukaan taloutta katsomaan, niin suutari nousi ylös ja talutti rouvaa hänen vaelluksellaan; mutta kumpikaan ei näyttänyt toistaan enää edes katsahtavankaan. He olivat yhteen kuuluvia, mutta eri kappaleita, kuin pöytä ja penkki.
Pikku suutarinverstaan vieressä oli keskikokoinen sali. Siellä oli konttoripulpetti ja pöydät kukkuranaan laskuja ja kuitteja sekä konttorikirjoja ja lattialla oli yltympärillä kaikenkokoisia vernissapurkkeja ja astioita. Liikkeen omistaja, pieni, vanhanpuoleinen ukko, jolla oli pörröinen tukka ja takkuinen parta, oli jo monta vuotta harmitellut tätä sekamelskaa. Hän oli itse jo hiukan järjestellytkin, mutta pahin sotku oli jäänyt ennalleen. Mutta kun liike oli yhä laajennut ja hänen oli yhä enemmän täytynyt ruveta käymään itse tilaajiensa puheilla, joten ei usein koko päivään ehtinyt pulpettinsa ääreen, niin epäjärjestys oli viimein paisunut ihan sietämättömäksi. Ja monta kertaa hän oli juossut huoneestansa suorastaan karkuun, paiskannut oven kiinni ja sanonut, että tässä tulee hulluksi, jos sinne jalkansa pistää. Ja silloin hän oli kerran, kun oli kiukusta kalpeana ruvennut selailemaan sanomalehteä, nähnyt sen Klaus Baasin ilmoituksen.
Sitten seisoskeli Klaus Baas ahkerasti pulpetin ääressä, jolta hän oli siirtänyt kaikki paperiröykkiöt pois, ja etsi ja järjesti ja laski ja rekisteröi. Ja hän puursi kuin ainakin mies, joka ei voi epäjärjestystä ja sekasortoa sietää ja unohtaa työssään, missä on ja mitä tekee ja kuinka kauan työ vie, ja touhuaa kunnes näkee ympäristönsä siistinä ja järjestyksessä ja kauneissa taapeleissa. Kuukauden päästä hän voikin näyttää huolestuneelle ukon tallukalle, että hänen huoneensa oli nyt hyvässä järjestyksessä, ja samalla neuvoa, mistä hän mitkin asiakirjat löytäisi, ja selostella hänelle hänen liikkeensä tilan. Ja se oli ukosta hyvä. Hän tutki asian tarkoin ja oli tyytyväinen ja antoi nuorelle sinitakille kauniin kultarahan palkan päälliseksi. Ja kun ukko sitten vielä oli pari päivää neuvotellut asioista Klaus Baasin kanssa ja kun Klaus Baas oli antanut kahdenmarkan rahan, joka oli kuin huomaamatta jätetty pulpetille laskupinkan viereen, ukolle takaisin, niin ukko saattoi keveällä sydämellä kuleksia tilaajiensa pakinoilla.
Mutta yksinpä ei Klaus Baas saanutkaan kauan olla pihanpuoleisessa salissa, sillä kun hän vähän aikaa oli työskennellyt, tuli keittiöstä talon tyttö ja tarjosi kahvia; ja tytöllä oli kainalossa romaani ja hän sanoi lukevansa sitä paraikaa ja pitävänsä tästä peräsalista enemmän kuin etumaisesta. Eikä ollut sitäpaitsi kovin hauskaa istua aina vanhan äidin seurassa. Tyttö oli hassahtava, keltainen vanhapiika; hän luki oikein tukuttain poliisiseikkailuja, korvaten niillä omain kokemusten ja elämän puutteen. Mutta pian hän antoi kirjan vaipua ohuille polvillensa ja kertoi, kuinka hirmuisesti hän oli ensin pelännyt Klaus Baasia, sillä nykyajan nuoret miehet ovat sangen arveluttavia. Mutta kun isä sitten oli kertonut, miten ahkera ja säntillinen mies herra Baas oli, niin hän tuli nyt oikein mielellään pitämään hänelle seuraa. Ja sitten hän kertoi sotamiehelle äskeisen tarinan vanhemmistaan ja suutarista, sukulaisistaan ja ainoasta veljestänsä. Veli oli pienessä virassa eräässä etukaupungissa eikä käynyt juuri kotona, sillä hän aikoi ottaa vaimokseen naapurin tytön, joka oli joutava, tuhma heilakka: käveli usein tästä ohitse. Ja kun Klaus Baas keksi jonkin sutkauksen, jolla hän keskeytti tytön vaivaiset, värittömät lorut, niin lisäsi tyttö vielä, että hän luottaa Klaus Baasiin täydellisesti, on valmis uskomaan hänelle sisimmätkin tunteensa; joten herra Baaskin saisi olla aivan avomielinen. Klaus Baas vilkaisi laihaa, kaitaa kääperöä halveksuen ja ajatteli: Mitähän salaisia tunteita sinullakin on! Ja hän ärsytteli tyttöä tahallansa, kuin terve nuori poika ainakin, ja sanoi, että hänen veljensä morsian, joka usein kävi ohi, oli sangen sievä ja hauska tyttö, ja nyökkäsi hänelle päätä kun hän meni ohitse.
Viimein talon tyttö nähtävästikin huomasi, ettei hänellä ollut toiveita — tai ehkä oli hänen vastenmielisyytensä veljen rakastettua kohtaan vielä suurempi kuin hänen kuivan sydämensä mieltymys pulskaan soturiin ja kirjanpitäjään. Niin vain tapahtui, että eräänä päivänä hän vetisteli Klaus Baasin edessä ja sanoi, ettei hän uskonut sen tytön olevan hänen veljellensä uskollisen; se epäilys teki hänet vallan onnettomaksi. Herra Baas tekisi oikein hyvän työn, jos vähän koettelisi tuota tuhmaa, pientä letukkaa.