Heini Peters kohautti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi allapäin, hiljaisesti: "Olin kyllä kaksi kuukautta Manchesterissa, Baas. Mutta mikä lie tullut… ikävä kotiinko vai vanhuksen luo, tarkoitan isääni… Tai liekö vika juuri hänessä: hän näet kirjoitti, että tule takaisin, jos ei olo miellytä. Minä olen vanhempieni ainoa lapsi, Baas. Ja nyt olen ijäksi heittänyt ulkomaille menot. Ja olisi suorastaan mahdotonta jättää tätä herttaista neitosta! Minä olen nyt Ernst P. Hakenin konttorissa, vaatimaton paikka. Kuulkaas, tehän aina ennen halusitte pistäytyä minun kotikaupunkiani katsomassa, Baas; vanhukset iloitsisivat suuresti, jos joskus tulisitte."
Klaus Baas vastasi tyynesti ja arvokkaasti, että hän kyllä mielellään tulisikin; mutta häneltä meni tämä vuosi sotapalveluksessa ja sitten hän aikoi lähteä heti ulkomaille.
Samalla keskeytti tarinan Mariechen, joka kirkkaalla äänellä sanoi, ettei hän ollut tullut tänne loruamaan, vaan tahtoisi kerran vielä tanssia ja sitten mennä kotiin varustamaan illallista. Ja niin sanoen hän tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. Heini Petersillä oli jo Ella käsikynkässä ja pian hän lentää lepakoi autuaallisena ja onnellisena heidän ohitseen, pitkät, hoikat kintut hyrräten kuin tuulenpyörre, pitkän takin helmat levottomasti kahden puolen liehuen.
Sitten he menivät kolmisin Kalli Daun enon luo ja söivät siellä pienessä, kodikkaassa keittiössä illallista.
Tämä päivä oli Klaus Baasista hyvin hauska ja siksipä hän ei toistaiseksi päässytkään lainaamiinsa kirjoihin käsiksi. Jokainen, joka on vähänkin saanut tutustua perämieskurssilaisiin Blankenesessa, tietää kuinka hauskaa heidän kanssaan on kävellä pitkin pääkatua tai Elben rantaa ja jutella tytöistä ja laivoista, kaukaisista maista ja taivaan tähdistä.
Kun tehtävät piirikomennuskunnan kansliassa oli suoritettu, niin hän ei viihtynytkään kotona kirjainsa ääressä. Joskus hän seisoi odottelemassa heitä jo Altonan aseman edustalla ja tähysteli kadun yli kaidalle rautaportille, jonka pylväissä on aina heidän savipiippujensa naputuksesta jääneitä pihkaläikkiä. Ja sitten hän näki heidän ryntäävän ulos ja naputtavan piippujaan pylvääsen ja pistävän tupakan ja sytyttävän, ja keikkuvan sitten kirjapinkkoineen ja suurine merikarttoineen loruten ja mekastaen kadun poikki.
Perämieskurssilaiset voivat olla sangen erilaisia. Jotkut hiiviskelevät pitkin seinävieriä ja kuhnivat kamareissaan, toiset taas vallitsevat Blankenesessa. Mutta niin suurenmoista kurssikuntaa kuin se — tietysti osanottajain silmällä katsoen — ei ollut milloinkaan ollut! Jokainen heistä oli purjehtinut kuusi, seitsemän vuotta purjelaivoilla ja kaikki he olivat jossakin tavanneet toisiaan. Olipa heistä kolme ollut kokonaista kolme vuotta samassa laivassa, ensin eräässä Etelä-Amerikan väliä kulkevassa laivassa ja sitten Itä-Aasian reitillä. Viisi heistä yhdestätoista oli kerran, kun kolme viikkoa seisottiin Iquiquessa, jossa oli pari muuta saksalaista parkkia, muodostanut lauluseurankin, ja he olivat vetäneet virsiä niin huikeasti, että koko Iquiquen satama ja kaupunki keräytyi kuuntelemaan. Heillä oli kaikilla siniset puserot ja pehmeä merimieslakki, joka oli painettu niin tiukasti päähän, että takaraivo pullotti koholla kuin muna.
Kun he olivat tehneet työnsä ja lukeneet läksynsä, mentiin ulos ja pistettiin uutta tupakkaa ja käveltiin edestakaisin pääkadulla tai rannalla ja puheltiin innokkaasti koulutöistä, taifunista,[53] Iquiquesta ja Melbournesta, kapteeneista ja jungmanneista, isänmaan ja vieraiden kansain tavoista, keisarillisesta sotalaivastosta ja "yankeista" ja käveltiin sääret hajalla, hälistiin ja naurettiin kovaäänisesti. Voipa väittää, että Blankenesen pääkatu oli ihan heidän. Ja kun tuli erityisen kirkas ilta, — liekö ihanampia myöhän syksyn iltoja kuin oli juuri noiden kurssien aikana, — ja kun vanha koulun johtaja Matthies oli pyytänyt heitä vielä samana iltana menemään kouluun tähtiä tähyämään, niin he eivät malttaneetkaan mennä. Ja seuraavana aamuna he puolustelivat itseään sillä, että Blankenesessa ainakin oli ollut ihan sumuista. Ja niin he kävelivät ja huvittelivat usein Elben rannalla iltamyöhään, milloin kaikki samassa joukossa, milloin ryhmissä. Ja tavallisesti oli heillä mukana joukko hienoja, kilttejä Blankenesen porvarien tyttöjä.
Klaus Baasiin tuli oikea juoksun tauti, ja vähä väliä hän ravasi Blankenesessa ja puikahti pääkadulta kaitaa kujaa myöten alas rantakadulle, kävi hakemassa Kalli Daun distanssiensa ja yhtälöidensä kimpusta. Ja sitten käveltiin purevasta itätuulesta tai kosteasta sumusta välittämättä joukolla rannalla tai pääkadulla. Ja kun joukko hajosi ja kukin painui erilleen tyttönsä kanssa, niin Klaus Baasin vieressä asteli sievä, solakka Mariechen. Ja kun he jonkun matkaa olivat kävelleet, kietaisi Klaus Baas kätensä hänen vyötäröllensä ja suuteli häntä. Ja vaikka hän oli päättänyt, ettei hän enempää vaatisi eikä tytön rauhaa rikkoisi, niin alkoi hän kuitenkin pyytää lisää, sillä Mariechenin suloisuutta ja hänen punahuuliensa houkuttelua ken vastusti! Turhaan Mariechen tarttui häijyn käsiin ja koetti niitä pienillä sormillaan vääntää irti: Klaus Baas ei hellittänyt ennenkuin tyttö silmät hätäisinä rukoili: "Voi, älä nyt pyydä enää! Sinähän tiedät, etten minä voi, älä ole sellainen!" Silloin kävi Klaus Baasin sääliksi ja hän hyväili ja rauhoitteli Mariechenia ja hänen omatuntonsa kolkutti. Ja niin he menivät jälleen toisten joukkoon.
Joka sunnuntai-ilta oli Blankenesessa tanssit. Kalli Dau ei ensin osannut tanssia, mutta hän oppi pian. Hän ryhtyi toimeen hartaalla halulla kuin ainakin ja harjoitteli otsansa hiessä askeleita. Pahin kiusa oli hänen vasen kinttunsa, sillä siinä oli kummallinen nytkyvika, joka pani hänet aina potkimaan naikkosen helmoja. Mutta toverien yhteisillä neuvoilla ja avulla hän pääsi siitäkin ja oppi käyttämään taidolla säärtään. Tytöt olivat kaikki hyviä tanssijoita ja oikein rakastuneita, ja ensimäinen viulu vinkui hurmaavasti. Siihen aikaan tulivat avoimet, hitaat tanssit, menuetit ja vengerkat, muotiin. Eikä ole Friedrichsillä ikinä tanssittu niin innokkaasti kuin silloin ja tuskin tanssittanee milloinkaan. Heini Peters oli siellä joka pyhä. Hänen sikarinsa, jonka hoikin selällä seisoi iso elfenluinen, keltainen norsu, heilui juhlallisessa tahdissa koholla, sammuksissa tietysti, vasemman käden sormien välissä.