"En tiedä!" vastasi Andrees ja äänensä värähteli. "Enhän sitä vieläkään tiedä."
"Olet sinä oikea karhu! Ja pidän sinusta juuri, koska olet semmoinen karhu. Herrat, jotka olen tuntenut, ja kuinka monta olenkaan niitä tuntenut, ovat kaikki niin sileitä ja liukkaita ja mietoja… en saa siedetyksi niitä!"
Andrees ei liikahtanut, ja Lena naurahti hiljaa itsekseen kuin uneksuisi hän, sitte loi hän silmänsä taaskin häneen, viehkeinä, hymyilevinä ja pyytävinä: "Muistan erään kerran, joka oli samallainen kuin tämä. Olin kutsuttu erään komppanian päällikön luokse illalliselle. Koko huoneusto oli täynnä nuoria, soreita miehiä, ja kaikki olivat hyvin huomaavaisia kohtaani. Muistan, että eräs nuori kauppias lupasi minulle enemmän, kuin hänen oikeastaan olisi tullut, ja luulen, että lämpenin hieman, vaikka vakuutinkin itselleni, ett'ei koko seurassa ollut omaani. Mutia jälkeenpäin, kun läksin — olin tanssinut paljon — ja tulin erään etuhuoneen lävitse, seisoi siellä eräs nuori sotilas, voimakas reipas nuorukainen kuin sinä. Andrees, tuuhein vaalein viiksin. Hän katsoi minuun niin vapaasti ja näin, ett'ei hän ollut arka, ja että miellytin häntä, ja minua — minua ei ollut ravinnut kaikki tuo joutava herkkuruoka tuolla sisällä —, hän puhui alasaksaa, oli ehkä kotoisin näiltä seuduin, joku talonpoikaispoika, enhän tiedä."
Hän hiipi veltommin patjoilleen.
"Jos joku minua miellyttää, oikein sydämen pohjasta, oikein sydämestä, tästä, missä minä pidän kättäni, niin silloin olen hänen, ja hänellä on tässä lämmin ja hyvä paikka."
"Soisinpa", sanoi Andrees käheällä äänellä, "ett'et ikinä olisi tullut tielleni."
"Noin tarttui hän minuun silloin, noin lujasti ja vahvasti."
"Hiljaa nyt. Sanon sen sinulle. Tästä pitää kumminkin tulla loppu. Älä katso noin minuun. Katso pois! Sanon sen sinulle: minä olen vallanhimoinen ja kiivas, tahdon temmaista, riuhtaista itselleni sen, mikä on mieleeni, enkä kysy. itkevätkö vai nauravatko ihmiset ympärilläni, ja tämä puoli minussa pyrkii sinua kohden, sillä sinä olet samallainen… sinä! Mutta sydämeni pohjalla liikkuu jotain uivan toista."
"Älä sano sitä! En tahdo tietää sitä."
"Se on perintöä isältäni. Se on jotakin lämmintä ja lempeätä, se tahtoo välkkyä silmistä, ja tahtoo nauraa ja itkeä ihmisten mukana, jotka ovat ympärilläni, se rakastaa kotoa ja kotiseutua, eikä tahdo pois kototalosta ja isäni haudan luota ulos vieraaseen maailnaan. Ja siitä saakka, kun olen taas nähnyt kotini ja meren ja Eschenwinkelin ja haudan ja kirkon ja…"