NELJÄS LUKU.
Oli taaskin kulunut kahdeksan päivää, ja vieläkään ei ollut ilma muuttunut.
Andrees Strandiger palasi hitaasti iltahämärissä kotiapäin. Hän oli käynyt jalkaisin kaupungissa, oli kohdannut kaupungissa joitakuita tuttujaan, ja pelkäsi palata kotiin.
Hetkeksi pysähti hän ja oli kahdenvaiheilla, palaisiko hän kylään takaisin ja viettäisi iltaa Heimin luona. Mutta hehän eivät ymmärtäneet häntä kukaan, eikä hän heitä. Parasta oli siis kai, että hän teki ripeän päätteen tälle, ja lähti ulos avaraan maailmaan.
Maata käsin puhalsi hiljainen raskas tuuli. Se kantoi mukanaan maan mehuista, raikasta tuoksua. Kosteana ja kylmänä puhalteli se. Keneen se koski, sai poskensa raikkaiksi ja hiuksiinsa kastehelmiä. Semmoiseksi oli se tänään iltapäivällä saanut Ingeborg Landtin. Hän tuli kanavan vartta ilman päähinettä, hiukset keveässä solmussa, kuten hän usein niitä piti. Ja Andrees oli tullut häntä vastaan ja ajatellut: "Ingeborgilla on vielä kerran tuleva voimakas ja kaunis neito. Mutta vielä ei ole hänen aikansa. Hänellä on silloin oleva, mitä Marialta nyt puuttuu: iloinen uskalias sydän."
Sen enempää hän ei ollut ajatellut.
Tuuli puhalteli edelleen ja kantoi hiljaa hyräellen pitkiä sunuverkkoja mereltä.
"Tuolla vastapäätä on Flackelholm, suoraan tuolla, josta tuuli nyt puhaltaa. Suurena, rauhallisena ja yksinäisenä lepää se tuolla, kuin joku jättiläinen, joka on laskeutunut pitkäkseen meren kuohuin ranteelle ja nukkuu siinä ja käyristyneellä leveällä selällään pidättää meren tulon. Kuinka rauhallista lienee siellä! Ei ainoatakaan ihmistä siellä, aavaa lakeutta vaan ympärillä ja matalikot harmaina ja tasaisina ja loputtomina ympärillä, ja ääretön meri. Kun olisin siellä nyt yksin, kahdeksan päivää ympärilläni tuo ääretön hiljainen autius, niin ehkä näkyisivät asiat täällä minulle toisessa valossa. Flackelholmista, niin, sieltä käsin katsottuna täytyy koko maailman ja yksityisen elämän näyttää loiselta kuin muulloin."
Tuuli puhalteli ohitse kuin valitellen ja äännellen hiljaista laulua, semmoista laahustavaa, raskasta, jommoista merimiehet joskus laulavat, kun kiskovat ankkuria ylös.
"Kaukana meressä on Flackelholm. Mutta kuka osaa tien sinne? Tuhmia mieleenjohtumia!"