"Lena Strandigerin luokse!"
Tuossa ovat jalavat. Ja tuossa vilkahtelevat esiin kartanon valkeat. Tuossa alhaalla on kulmakamari, siinä on valoa Lenan ikkunassa ja tuossa seisoo hän. Hän pitää kädessään käsipeiliä puuveistoksisine kehyksineen, jonka hän oli lahjoittanut hänelle ja järjestää varovasti ja huolella hiuksiaan, kauniita tummia hiuksiaan. Andrees seisoo ja tuijottaa sinne ja hengittää syvään.
Ja hänessä herää utelias halu mennä kurkistamaan Mariankin ikkunan taakse ja näkemään, mitä hän toimittelee. Hän menee rakennuksen ympäritse ja näkee ylhäällä äitinsä makuuhuoneessa valkeata, kun hän hiukan astuu taaksepäin, näkee hän Maria Landt'in istuvan ikkunan ääressä. Maria on nojannut molemmat käsivartensa ylös ja laskenut vasemman poskensa ristiinlasketuille käsilleen. Andrees ei eroita mitään hänen kasvoistaan. Mutta hän näkee sen koko asennosta, ja tietäähän hän sen sitäpaitsi muutenkin: käsien takana ovat suruisat silmät ja kalpeat kasvot, ja tummien hiusten alla ei liiku ainoatakaan nuorta rohkeata ajatusta.
Hän pudisti päätään, kääntyi takaisin ja tuli etusisäänkäytävän kautta sisään. Ja kun ovikellon heläys kaikuili käytäviä ja huoneita, laski Lena Strandiger peilin kädestään ja sanoi ääneen: "Tänä iltana kiedon hänet." Maria Landt taas sykähti kokoon: "Tuossa hän tulee! Ja minä en voi pidättää häntä itselleni, niin lujasti kuin pitäisinkin käsilläni."
Anna Witt astui Lenan huoneeseen. Poskensa hohtivat ja silmänsä olivat kirkkaat ja säihkyivät.
"Herra Frans Strandiger käskee sanoa, että tulisitte seurusteluhuoneeseen."
Maria Landt'in huoneeseen taas astui Antje Witt, katsahti tuskauneesti ympärilleen ja sanoi hätäisesti: "Tule, Maria! Rieke Witt kuolee. Kuolema tuli kirkkotarhalta käsin hiekkatietä pitkin ja meni kanavaa kohden ja hipaisi valkeilla lakanoillaan ikkunoihin, niin että ne kilahtivat. Nyt hän ei enää saa hengitetyksi."
* * * * *
Seurusteluhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta. Kynttilät kruunussa paloivat ylpeinä ja suorina, ne kun luulivat, valaisevansa onnellisia ihmisiä. Tuommoinen tuhma kynttilä ei tiedä mitään eroa loiston ja onnen välillä. Pehmeä tummu lattiaverho puhui: "Ikinä ei vielä ole minua polkenut niin pehmeät jalat kuin Lena Strandigerin." Nojatuoli oikoili itseään yhä pehmeämpänä ja mukavampana, ja puhui: "Istuhan, Andrees! Lena Strandiger tulee kohta: hän puhuu kanssasi pitkistä matkoista ja kauniista suuresta kaupungista. Maria Landtin silmät ovat suruisat ja Rieke Wittin sairashuoneessa on ilma raskasta ja ummehtunutta. Sinä ja Lena Strandiger kuulutte tänne."
Ja Lena tuli ja oli saanut kirjeitä Berliinistä. Kaikki tuttavat lähettivät terveisiä ja kysyivät: "Milloin palaa herra Strandiger taas? Kaipaamme häntä, hänen vakavia kasvojaan, hänen ylpeitä silmiään ja hänen ryhdikästä ulkonäköhän." Olivat lähettäneet myöskin luettelon taidenäyttelystä, jossa oli näytteitä taideteoksista, se oli soma, sievä nidos pyöreine kulmineen, ja Lena tuli ihan lähelle häntä istumaan, ja heidän tummat päänsä kumartuivat toisiaan lähemmä. Lena näytti hänelle kuvat, ja kiinnitti hänen huomiotaan tunnetumpiin nimiin. Ja siinä selaillessaan sattui eteensä kangasmaisema, taustassa vanha rappeutunut olkikatos, ja Lena sanoi nauraen: "Heim Heiderieterin Nummitalo."