Pulpetin ääressä neuvoteltiin matalaäänisesti. Leski Thiel, jonka poika Henrik myöskin oli mukana retkellä, oli astunut lähemmä. Ihan hänen vieressään seisoi Antje Witt, suurpiika Strandigerkartanossa, jota pidettiin Henrik Thielin morsiamena. Hänen veljensäkin, Reimer Witt, oli vihollista vastassa. Antjella oli jalot vapaat kasvonpiirteet ja tummat hiukset, hän oli terve ja kookas, ja ystävällisyytensä tähden pitivät hänestä kaikki. Väitettiin sentään hänestä, että hengenlahjansa olivat jotakuinkin vähäiset, jopa niinkin vähäiset, että hän oli melkein yksinkertainen. Joka tapauksessa oli hän aina hyvin hiljainen ja arka, ja kirkkaat silmänsä olivat ilmeettömät.
"Onko siellä mitään kahdeksannenkymmenenviidennen miehistä?" kysyi
Thiel eukko.
"Ne ovat uljaasti taistelleet eturinnassa!"
Silloin rohkaisi Antje Witt itsensä: "Hän lupasi, että hän kirjoittaa kohta."
Muutamat keski-ikäiset miehet kertoivat Koldingista ja Idstedt'istä. Siellä täällä penkeillä istui naisia, jotka nauroivat Antje Witt'iä, siinä kun hän niin hätäyneen näköisenä seisoi pulpetin äänessä, ja neuvottelivat aina tuontuostakin nauraen ilotulituksesta, jonka he aikoivat panna toimeen.
"Kirjekö?"
"Ei… mutta minulla pitäisi olla taskussa eräs sotapostikortti", sanoi Haller, "olen unohtanut sen, en ole lukenutkaan sitä… oli semmoinen sekasorto!…" Hän etsi… "tuossa… sinulle, Antje!… Todellakin!"
Antje seisoi, silmät selkosen selällään, hänen vierellään, sanaa ei hän saanut suustaan. Hän pyysi, että hän lukisi sen hänelle, osoittaen korttia. Opettaja katsahti siihen, voihkasi syvään ja tarttui molemmin käsin pöytään.
"Mitä?… Mitä siinä on?"
"Se on Reimer Witt'iltä!"