"Noh… ensinnäkin nyt meidän!"
"Niin, onko sinulla rahaa, Heim? Minulla on vielä viisi taalaria talousrahoja, ja niillä pitää minun tulla toimeen, kunnes myymme joutin."
"Äsh! Sitä tuhmaa rahaa!"
"Niin juuri, rahaa! Sinun pitäisi hoitaa tulotiliäsi hyvin, ryhtyä siihen kerran oikein kaksin kourin, ja ainakin olla viskelemättä rahojasi ulos ikkunasta, että sinulla sitte olisi antaa jotakin tarvitseville!"
"Tuhat tulimmaista!" Hän hypähti pystyyn ja kahmaisi käteensä mustepullon.
"Kuule nyt, kun sanon kerran, Heim: tätä ei saa jatkua pitemmälle!" — nyt hän oli todellakin ihan tulipunainen kasvoiltaan — "Sinun pitää mennä naimisiin! Jos minä jään tänne luoksesi, ei sinusta tule mitään. Sinä et tunne kunnioitusta minua kohtaan, etkä tunne mitään tarvetta täyttää tehtäviäsi. Ajattelet vaan: 'No, Telsche Spieker kyllä pitää siitä huolen. Niinpä saan minä levätä patjoillani ja käydä ravintolassa.'"
Nyt oli Heim lyöty mies. Hän kääntyi ikkunaa päin, ja hänet valtasi lohduton yksinäisyyden tunne.
Silloin kävi Telschekin tyyneemmäksi ja leppeämmäksi: "Ajattelen todenteolla jättää sinut, Heim. Teen sen sinun itsesi vuoksi. Mutta sano nyt, mitä teemme Wittien kanssa?"
"Käy siellä katsomassa! Tee tulta uuniin!" sanoi hän äreissään.
"Ja kuka keittää ruuan, ja siivoo huoneen, ja pitää huolta pesusta? Antje ei siihen pysty. Tiedäthän, hän on tänään kotona, huomenna ulkona matalikolla, tänään kylläkin mukiinmenevä, huomenna päin männikköön."