"Jos sinä tallaat sitä, täti, niin kasvaa se ainoastaan ohdaketta."

Silloin jäi Hobooken seisomaan, kädet selän takana, ja katsahti terävästi häneen: "Olet päissäsi."

"Ja miks'en olisi? Sinä teet laskujasi, tyttäresi lukee roskaromaaneja, poikasi soittaa hyökkäysmarssia; minä juon. Sehän sopii kaikki mainiosti jouluaattona?"

Silloin riensi Lena häntä kohden, ja kun ei hänelle johtunut mieleen mitään parempaakaan, sanoi hän: "Sinä saat pääni särkemään."

"Pääsi särkemään? Sinuakin! Mikä särky on minun päässäni! Että laskinkin teitä kettuja tänne kattoni alle!… Ulkona on kaikki sulaa eloa ja elämää. Koko luonnossa, ihmiset ja henget etunenässä, häärää ja hyörii kuin muurahaiskeossa. Mutta te olette kuin mitäkin vahanukkia. Painaa nappua vaan, ja sinä lasket, ja sinä vilkutat viekkailla silmilläsi ja sinä himoitset lähimmäisesi huonetta ja vaimoa. Tiedättekö, että tänään on juhlailta? Kirkossa laulavat ihmiset kuin enkelinäänin 'Enkeli taivaan lausui näin'. Menemmekö kirkkotarhan aitauksen taa kuuntelemaun? Sisäpuolelle emme ansaitse astua. Me emme ole tarpeeksi hyviä, emme paikalle, emme ihmisille. Emme läheskään tarpeeksi hyviä! Minä menen äitini luokse."

* * * * *

Koko taivas oli yhtä ainoata valonvärjyä. Tähdet astuilivat tietään ja väreilivät. Niin kylmä ja kirkas oli ilma.

Wittin lapset istuivat pöydän ympärillä. Isä oli lähtenyt tuntia sitten ja oli Strandigerkartanon tallissa ruokkimassa hevosia sillävälin kun Hinnerk Elsen säntillisenä miehenä oli mennyt kirkkoon. Lapset kinastelivat tai itkivät tai rakentelivat he ilmalinnojaan. Pikku Hannu oli nukahtanut ja makasi lattialla, hänen jouluiltansa oli jo vietetty.

Antje oli lähtenyt ulos. Kun iltapäivällä ei vielä ollut kuulunut mitään leivoksia tai omenoita, otaksui hän levottomuudessaan, ett'ei enää tulisikaan mitään ja että niinhyvin Strandigerkartano kuin Frisius ja Haller ja Heimkin olisivat kokonaan hyljänneet hänet. Silloin lähti hän salaa pois, mutisten ja puhellen itsekseen ja tuli illan lähetessä Westdorffiin ja Hindorffiin ja rupesi kerjäämään. Putoilevassa lumessa asteli hän talolta talolle, ja kun hän tuli suurille väliköille, joissa nurkissa jo oli pimeätä, veisasi hän, ovella seisoen, voimakkaalla äänellään jouluvirren:

Nyt Jumalalle kunnia,
Kun antoi ainoon Poikansa'
Siit' enkelitkin riemuiten
Veisatkoon taivaan Herrallen!