Strandiger avoi hitaasti ovea valmiina lähtemään.
"Et nyt vasta lähde vieraille maille. Olet jo kauan ollut siellä. Olet jo siinä kohdassa, josta sanotaan: 'Ja tuli kallis aika maahan, ja hän rupesi näkemään nälkää'. Sinullakin on nyt edessäsi 'kallis aika'. Siksi tulet luokseni! Minkätähden aiot jättää hyvästit minulle?" sanoi hän korkeammalla äänellä. "Eihän sinulla ole voimaa lähteä. Jumala ja kotiseutu kutsuvat sinua jo. Sielusi kuulee sen kutsun, ja on lähtemäisillään lentoon."
Silloin antoi Strandiger päänsä painua ja lähti ulos.
Kun hän tuli kirkkotarhan yli, tuli häntä vastaan kyläläisiä. He tervehtivät häntä kuin vierasta ja puhella supistelivat keskenään. Eschenwinkeliläiset katsoivat maata kohden ja väistivät häntä lumeen, jota oli tasaisiksi tallatuilla haudoilla. Kirkossa kuului jo lauleltavan:
Enkeli taivaan lausui näin.
Hän kuuli selvästi sanat, hän tiesi myöskin kenen sydämestä nuo sanat ensiksi olivat lähteneet, oikean voimakkaan saksalaisen miehen, jonka ajatus oli kuin kotkanlento, jonka sana oli kuin alaisimen helähdys, ja jolla oli rohkeutta seistä yksin koko maailmaa vastaan. Ja oli kuitenkin laulanut tuon lastenlaulun! Ja vanhat ja nuoret lauloivat sitä hänen jälissään.
Hän meni kirkon ohitse.
Strandigerkartanossa istuivat kaikki seurusteluhuoneessa. Frans istui klaveerin ääressä, ja koetti soittaa sitä torvikappaletta. jonka se rykmentti, jossa hän oli palvellut, oli omistanut omakseen. Rukouskellojen ääni kuului tuon tuostakin soiton välitse kuin lapsen ääni keskeltä kavioiden kopsetta. Lena oli laskenut vasemman korvansa tuolin nojaa vastaan, oikealla korvallaan piti hän sormuksilla koristettua oikeaa kättään. Siten istui hän ja luki erästä kirjaa, jonka Frans oli tilannut, hänelle uusimpana uutuutena Berlinistä, eikä kellojen ääni voinut tunkeutuu hänen sieluunsa, koska hän nyrkillä käsin seisoi sitä vastaan jo ovessa. Vanha Hobooken asteli tapansa mukaan viistoon poikki huoneen, hän asteli levottomalla hätäisyydellä ikäänkuin näätä, joka on joutunut vangiksi kanatarhassa. Kellonsoitto etsi hänenkin sieluaan, mutta se löysi sen sijassa ainoastaan kiven, jolle oli kaiverrettu joitakin kuolleita numerosarjoja.
Silloin astui sisään Andrees Strandiger, katse synkkänä ja koko kasvot surun kuivaamina ja katkerina. Kun hän nyt näki nuo tuossa yhdessä, heräsi hänen mielessään vanha lapsuuden muisto, kuinka vanhempansa ennen muinoin olivat viettäneet jouluiltaansa tässä samassa huoneessa, ja hän johtui ajattelemaan, kuinka hänen äitinsä klaveerin räikeä kova ääni nyt repi sieluansa. Silloin naurahti hän kovaäänisesti.
Molemmat nuoret kuulivat kohta oudon vivahduksen hänen äänessään ja kummankin kasvot hienoine rohkeine piirteinen kohottautuivat häntä kohden. Mutta vanha Hobooken oli kuuro ja sokea, kun hän teki laskujaan. Hän jatkoi niitä vaan: "Paljonko lasket suunnilleen olevan puhdasta tuloa hehtaarista marskimaata, Frans?"