Ja he lähtivät ulos ja nauroivat.
Telsche Spieker oli yksin kotona, istui tuvassa ja oli nyreissään. Hän oli hyvin tyytymätön Heimiin, Hyödyttiköhän ylialaan mitään hoitaa tuon miehen taloutta? Olikohankaan enää mitään hoidettavaa? Ainahan hän oli halannut päästä oikeaan taloon, jossa oli työtä aamusta iltaan. Talouden pitoon, joka pyrki eteenpäin eikä taantunut. Ei, tämä ei ollut mikään kunniakas toimi, tämä toimi Heim Heiderieterin talossa.
Telsche Spieker oli harmissaan. Hän ei ollut harmissaan Heimiin, vaan itseensä. Hän oli hämärissä seisonut ovessa ja ajatellut Reimer Wittiä. Sitten oli hän katsahtanut hänen asuntoaan kohden ja nähnyt, kuinka lapset valaisivat joulukuusta lampulla. "Tuohon tapaan ei saa jatkua."
"Eiköhän minulla ole velvollisuuksia Reimer Wittiä ja hänen lapsiaan kohtaan? Mikä surullinen jouluaatto tämä! Tässä tämä pahan onnen talo, jossa nyt olen asunut jo kaksikymmentä vuotta, ja jossa ei hallitse, ei ahkeruus, ei järki, ei onni! Ja tuolla toisella puolella nuo seitsemän lastu! Ja kun hän palaa kotiin, niin ei tupa ole lämmin, eikä takassa valkeata. Jumala armahtakoon!"
"Antoisinko ne kaksituhatta markkaa, jotka kahtenakymmenenä vuonna vaivoin olen saanut kokoon, mennä Wittin lasten suihin? Sillä siihen se kävisi. Tunnen maailman! Ja olen varova itseäni."
Puistaen päätään ja puhellen itsekseen, kuten semmoiset ihmiset ainakin, jotka ovat paljon yksikseen, sytytti hän lampun ja istui lieden ääreen. Hän otti pöydältä raamatun, joka ehkä oli ollut jo kaksisataa vuolta siinä, istui alas ja rupesi lukemaan kertomusta joulu-illasta, hän piti lukiessaan kirjaa kaukana itsestään, sillä hän rupesi jo tulemaan pitkänäköiseksi. Hän oli jo neljänkymmenen paikkeilla ja oli hän katsellut paljon avaran kankaan ylitse.
Kuu hän siinä luki ja tuli kohdalle, jossa sanotaan: "ilmestyi silloin lakeudelle taivaallisten sotajoukkojen paljous", rupesi ikkunasta kuulumaan, kuin olisi sitä vastaan keveästi ja arasti koputettu, ja kohta jälkeen samoin ovella, joka aukeni välikölle; hän kuuli lukemattomia keväitä askelia, ja matalaa naurua väliköltä. Hän kuunteli, pidättäen hengitystään, ja katseli yhä vielä kirjaan, tuohon sanaan: taivaalliset sotajoukot. Silloin kiskaisi hän itsensä irti, nousi ylös ja meni välikölle. Siellä oli kaikki pimeätä. Mutta vasemmalle ovesta, läävästä käsin, kuului äänekästä syvää nukkuvan lapsen hengitystä. Se kuului niin omituiselta lehmäin märehtimisen keskeltä. Muuten oli kaikki hiljaista, niin hiljaista, kuin kuuntelisi koko maailma tuota lapsen hengitystä.
Silloin palasi Telsche Spieker sisään takaisin, sytytti värähtelevin käsin navettalyhdyn ja aukaisi varovasti lehmäläävän oven, siinä makasi Fritz Witt hänen jalkojensa edessä seimessä. Hän makasi siinä yhdessä myttyrässä, kääriyneenä kokoon kuin iiliäismato, pää kätkettynä käsivarsien alle, niin että näki ainoastaan tukan. Mutia siitä tunsi hän hänet kohta, sillä kukaan ei leikkaa hiuksia niin rohkein leikkauksin kuin Reimer Witt. Hän tunsi sitäpaitsi housut, jotka pojalla oli yllään, ja jotka hän eilen oli paikannut.
Hän seisoi hetken, kuunteli hänen hengitystään, ja katseli tuota edessään olevaa onnetonta pikkukääröä. Sitte sanoi hän oikein tuikeasti: "Tuossa hän nyt on! Mutta taivaallisista sotajoukoista ei näy jälkeäkään. Hän on heistä kai ollut liika likainen." Hän laski lyhdyn kädestään, otti lapsen syliinsä, kantoi hänet sisään ja laski pöydälle lieden ääressä. Taivaalliset sotajoukot seisoivat Nummitalon ympärillä.
Hetken hän epäili vielä, silmänsä olivat miettivinä ja tuikeasti luotuina tuohon nukkuvaan lapseen. Hän ajatteli erästä, joka nyt makasi lumen alla kirkkotarhalla. Ja mitä kauemmin hän ajatteli häntä, sitä vakavampi, rohkeampi ilme heräsi kasvoilleen. Hän meni ikkunapenkin ääreen ja palasi, kädessään kirjoitusneuvot ja kirjoitti, kumartuneena pöydän ylitse, seisoaltaan, toisella puolellaan lapsi, toisella raamattu, viistoon koko arkin yli suurin kirjaimin: "Telsche Spieker on kyllästynyt hoitamaan herra Heiderieterin taloutta. Lypsää lehmät ja siivoa lattian osaa hän itse. Kaikkea siunausta ja hyvinvointia, jota jo onkin talossa, mutta myöskin ahkeruutta ja hyvän vaimon, jota ei vielä ole, toivoo Telsche Spieker, joka tähän asti on ollut emännöitsijänä herra Heiderieterillä, mutta joka nyt on sitä samaa Reimer Wittillä niinsanotussa Eschenwinkelissä."