Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa salin uunia, sammutti valkean, otti sänkyvaatteensa, kääri lapsen niihin ja lähti ulos. Hän lukitsi oven takanaan ja pisti avaimen Nummitalon tapaan oven päälle räystään ja ylimmän seinähirren väliin. "Hyvä vaan", ajatteli hän, "ett'ei hän ole kotona, muuten puhuisi hän minulle vielä suut silmät täyteen, ja osaisi liehakoida niin kauan, että jäisin." Hitaasti ja astuen raskaasti, ruumis kumarassa, meni hän hiekkatietä alas. Putoileva lumi peitti hänen jälkensä, että oli, ikäänkuin hän ei ikinä olisi ollut Nummitalossa.
SEITSEMÄS LUKU.
Oli tullut uusi vuosi, ja ihmiset olivat livahtaneet siihen aivan samaan aikaan kuin lapset alkoivat saada luistella kanavan jäällä. Dwengerin pojat, jotka aina olivat vallattomia ja ylimielisiä, olivat jo aamusti aikaiseen käyneet rumuamassa siellä, olivat luisuneet viistoon kulmauksen yli kaislikkoon. Sitä risahtelua, rytinää ja ryskettä, olipas joku saanut naarmuja otsakulmiinsakin. Mutta he olivat sankareita, ja se oli pääasia. Schüttln lapset taas seistä kyyristelivät nenät sinisinä ja kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa rannalla, osoittivat toisilleen heleän jäälasin lävitse tuonne pimeään kumottavaan syvyyteen, ravistelivat päitään Dwengerien vehkeille, eivätkä tohtineet ottaa ainoatakaan rohkeampaa askelta ulos jäälle. Kello yhdentoista tienoissa ilmestyi opettaja Haller ulos jäälle. Silloin lähtivät kaikki, pienet ja suuret, rohkeat ja pelkurit hänen jälissään, joka asteli edellä. Muhkeana asteli hän — hän painoi silloin lähes kaksisataa naulaa — ollen kuin mikäkin kohtalon ja maailmanjärjestyksen vaarumattomana vaeltava kuva.
Kolmekymmentä päivää menivät lapset leikkitunteina alas rantavallia, ja joka kerta kun he tulivat koulunovelta ulos, täytyi heidän varjostaa käsillään silmiään, niin häikäisevän kirkkaana yleni aurinko valkean maailman yllä.
Niilipä olivat nämä kolmekymmentä päivää tulvillaan auringon valoa ja iloista lastenhälyä.
Mutta Heim Heiderieteristä näytti maailma nurjalta. Hän näki taloutensa menevän päin männikköön. Karjansa oli hoidettu, hän itse ilman iloisuutta. Hän etsi emännöitsijää. Kun ei hän halunnut ketään omasta kylästä eikä lähitienoolta, oli hän lähettänyt ilmoituksen sanomalehtiin; mutta ei vaan ollut ilmennyt mitään sopivaa. Mutta oli sentään sallittu, että näinä kolmenakymmenenä päivänä aurinko vielä koitti Heimillekin.
Viime päivinä tammikuuta sai hän kirjeen rouva Mölleriltä, joka aiemmin oli omistanut Munkkiravintolan, ja joka nyt vanhoina päivinään asui torin laidalla kaupungissa, viistoon vastapäätä Munkkiravintolaa ja katseli ikkunasta, olisikohan ketään, jota hän voisi auttaa. Heim Heiderieter oli ollut hänen lemmikkinsä jo muinoin, kun hän vielä oli koulupoika. Hän oli osoittanut äidillistä huolenpitoa häntä kohtaan, oli usein antanut hänelle ruokaa, oli sittemmin toisinaan pitänyt hänelle nuhdesaarnoja, ja nyt viime aikoina oli hänellä vakaa tuuma toimittaa hänet naimisiin, hän oli nimittäin talven mittaan aivan liika usein nähnyt Heimin rivakalla Ruskollaan ajavan Munkkiravintolasta torin poikki. Hän tunsi hänen rahakukkaronsa heikot puolet yhtähyvin kuin hänen luonteensakin.
Tämä rouva Möller siis, joka on tuttu koko paikkakunnalla siistin pyyleän ulkonäkönsä, hienon terävän älykkyytensä ja kunnollisen avuliaan luonteenlaatunsa vuoksi, kirjoitti Heimille, että hän nyt luuli löytäneensä erään tytön, joka vaatimattomilla ehdoilla suostuisi parhaimpansa mukaan hoitamaan hänen talouttaan. "Sillä paljoa, Heim hyvä, et voi vaatia. Taloutesi on hieman laihahko, ja sinulla itselläsi on joitakuita vikoja." Siten kirjoitti rouva Möller.
Silloin valjasti Heim Ruskonsa eteen ja ajoi keskellä aurinkoisinta ja lumivälkkeisintä päivää kaupunkiin. Kun hän ensin Munkkilassa oli kylmän vuoksi tyhjentänyt pari lasia kylmää totia, meni hän parhaimmassa mielentilassa, Varmoilla itseensä luottavilla askelilla torin poikitse, tervehti ylös asianomaiseen ikkunaan ja astui sisään tuonne hupaiseen lämpimään huoneeseen.
Ensi aluksi puheli tuo ripeä pyyleä rouva, kuten täällä on tapana kaiken maailman asioista, ainoasta pojastaan Kristianista, jolla on kaukana Witte Kneessä suuri aulankomaatila, viime perjantaisesta toripäivästä, viime pesusta, ja turveisännästä, jota ei ollut kuulunut. Sitte nousi hän yht'äkkiä ylös, aukaisi oven ja huusi ulos kyökkiin: