"Ettekä enää lähde pois?"
Heim katsahti kylän ylitse, joka oli edessään alamaalla ja kankaan poikitse Nummitaloa kohden: "Tänne tahdon jäädä", sanoi hän vakavasti, "ja koetan viljellä ja hoitaa sitä pientä perintöäni joka tuossa on ilta-auringon valaisemana, niin, ja sitäkin perintöäni, joka minulla mahdollisesti vielä on lisäksi. Alku on aina hankalaa", lisäsi hän huoaten, ja mieleensä johtui kirjoituspöytänsä, ja menneen vuotinen perunasaaliinsa. "Näettekö Nummitulon? Tuo vanha viisas talo on tulonne viettäjäisiksi tilannut itselleen auringolta loistoa, ja koreutta, sitä pukee erinomaisesti tuo suuri valkea lumimyssy, johonka se nyt on pukeutunut, ja silmänsä, joilla se tähystelee ulos tielle, välkkyilevät auringonkultaa. Toivotan teille iloista onnellista mieltä tämän talon katon alla. Astukaa alas; olemme perillä."
"Kiitoksia, herra."
Heim katseli hänen jälkeensä, kuu hän meni ovelle.
"Ell'ei se vaan aina kutsuisi 'herraksi'!"
Aurinko loi vielä pitkän ystävällisen silmäyksen Nummitaloon, sitte sulki se kultaisen silmänsä ja vaipui mereen.
Eva Walt seisoi yksin huoneessa, jossa Telsche Spieker oli asunut. Hän astui ikkunan ääreen, aukaisi sen, ja loi silmänsä ulos kankaalle, ja katseli kauan ajatuksissaan ulos metsää ja Wodaninkukkulaa kohden, joka yleni metsän edessä yhtä valkeana kuin kangaskin. Sitte astui hän ikkunasta, sulki sen, katseli kukkia ikkunalaudalla, vanhoja hurskaita kuvia seinällä sekä siistiä, vaikealla vaatteella peitettyä vuodetta. Ja katseltuaan kaikkea tuota, istahti hän tuolille pöydän ääreen, katsahti vielä kerran hämillään ympärilleen, samalla kun nuorille terveille kasvoilleen kohosi puna, laski molemmat käsivartensa pöydälle, kätki kasvonsa ja rupesi itkemään.
* * * * *
Kolmekymmentä päivää välkkyili aurinko kirkkaana lumipeittoisen maan yllä. Mutta Strandigerkartanossa oli taivas pilvessä.
Lenalle tuli joka maanantai kirjalähetys Berlinistä. Siiloin oli hän kolme päivää aina kuin kateissa, hän tuli näkyviin ainoastaan päivällisajoiksi. Niiden jälkeen kulki hän talossa posket kuumeisina ja silmissä loisto. Hän oli saanut hengittää Berlinin ilmaa, ja oli lämmennyt siitä. Hän puheli kiihtyneen iloisesti jokaisen kanssa, ja vaati välttämättömästi, että Andrees tulisi ratsastamaan hänen kanssaan kankaalle, ja koetti häiritä Hinnerk Elsenin tavallista rauhaa. Loppupuolella viikkoa seisoskeli hän ikkunoissa ja kuleksi ulkona lumessa pitkin rantavallia, katseli kankaalle, palasi kotiin ja lukitsi oven takanaan, ja kuuli, että hän itki sisällä. Seuraavana aamuna huomasi Anna Witt että juhlapuvut olivat olleet esillä ja että niillä oli kyyneliä.