Sunnuntaiaamuisin ilmestyi hän silmät punervina veljensä eteen: "Etkö voi tehdä mitään, että hän lähtisi kanssamme Berliiniin. Tee jotakin, joka vaikuttaa, ett'ei hän enää siedä nähdä koko tätä taloa, ja että hän lähtee kanssamme."

Frans Strandiger vetäisi kerran kädellään otsansa ylitse, ja tuijotti synkkänä lattiaan: "Niin, niin, koetanhan tuumia, Lena. Minulla onkin eräs suunnitelma, mutta minun pitää menetellä varovaisesti, ett'ei hän kokonaan närkästyisi minulle; tulee nimittäin vaikeaksi maksaa vuokra ajoissa."

Silloin lähti Lena Strandiger huoneesta, ja hänen äitinsä tuli sisään, istuutui Fransin kirjoituspöydän ääreen ja rupesi vielä vanhoina päivinään opiskelemaan tilushoidon monimutkaista kirjanpitoa, otti nenälasit silmiltään, kutsui poikansa luokseen, ja osoitti erästä sivua kirjassa, jossa olivat merkityt korjaukset, tulot ja menot Eschenwinkelistä ja sanoi sitte: "Tämä sivu pitää tulla tyhjäksi, säälittä."

Mutta ennenkuin hän lähti huoneesta ja puhuttuaan vuokrasummasta ja tehtävistä välttämättömistä parannuksista, sanoi hän: "Kuulo, kuinkahan paljon rahaa on Landt'illa? Etköhän sanonut jo vuosia sitten, että kummallakin on neljäkymmentätuhatta markkaa? Ajattele ensi päivää marraskuuta, Frans!"

Andrees Strandiger kuleksi usein levottomasti ulkona kankaalla. Illat istui hän huonona ja epämukavana seuranpitäjänä suuressa seurusteluhuoneessa, jossa hän muinoin oli istunut isänsä ja äitinsä kanssa, ja ajatteli kaikellaista, useimmakseen pohti hän sentään sitä kysymystä: "Kuinka saattaa ihminen myydä kotonsa, kappaleen omaa elämäänsä ja omaa sieluaan? Joll'ei juuri hätä ja puute häntä siihen pahoita?"

Kohta liikkuivat, ajatuksensa tässä kehässä: "Olen vuokrannut taloni pois, koska aioin elää ja nauttia Lena Strandigerin kanssa. No niinhän siis: ulos maailmaan!" Mutta samalla ilmestyi hänen silmäinsä eteen mies, josta Frisius oli puhunut ja joka sanoi: "Mene sinäkin viinitarhaani!"

Sitte ajatteli hän taas: "Menen pyytämään Maria Landtia, että hän tulee minun vaimokseni, elämäni toveriksi. Olen oppiva ajattelemaan niinkuin hän ajattelee, ja elämään niinkuin hän elää. Tahdon palvella kotiseutuani, ja elää yksinkertaista vaatimatonta elämää." Mutta kun ajatuksensa hetken kulkivat tätä tietä, silloin näki hän edessään, kirjoitettuna hiekalle, sanat: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna olemme kuolleet."

Hän karttoi Nummitaloa ja Pappilaa. Pitkissä kaarroksissa kulki hän tuntikausia kylän ympäri kankaan poikitse rantavallille ja seisoi siellä ja katseli ja levitteli rintaansa ja imi nautinnolla ilmaa keuhkoihinsa: "Olen kotona! Kotona!" Vierailla mailla vieraissa seuduissa ollessaan oli hän halveksinut ja halpeillut sitä. Mutia nyt, kun hän joka päivä sai katsoa sitä sen uneksuviin kaihomielisiin kasvoihin, rakasti hän sitä päivä päivältä enemmän. Se levitti käsivartensa häntä kohden, loistavammiksi muuttuivat sen silmät. Se tavoitti hänen sydämeensä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen: "Jää tänne!"

Naiset yläkerroksessa elivät omaa hiljaista elämäänsä. Rouva Strandiger vietti suurimman osan päivästä nojatuolissa ikkunan ääressä. Hän oli nyt melkein kokonaan sokea: hän voi enää eroiltua ainoastaan, oliko päivä auringonpaisteinen vai pilvinen. Hän istui siinä paikallaan ja kuunteli, kuinka lapset leikkivät rantakanavan paltaalla. Kudin kädessään ei milloinkaan valmistunut. Se vaipui kohta takaisin syliin, oli kuin olisi joku sanonut: Älä nyt enään! Jos joku puhutteli häntä, rupesi hän kohta puhumaan pojastaan, kuinka hänen äänensä ja käyntinsä muistutti isää, ja kuinka hän oli yhtä tunnollinen ja kelvollinen mies. Ainoastaan uhkarohkea hän ei ollut, ikinä ei hän menisi ulos matalikolle ja Flackelholmille. "Minä olen ollut heikko nainen", sanoi hän, "mutta hän on saava talon taaskin kuntoon. Kuinka pitkälle ovat rakennukset Eschenwinkelissä jo edistyneet?"

Andrees ilmestyi ovelle, hän aikoi tulla puhumaan Marian kanssa siitä, joka runteli sydäntään.