"O, kuinka hauskaa!"
Ja hän riensi myrskynä kalpean sisarensa ohitse.
"Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle!" ja hän niksautti sormillaan Lenan huonetta kohden: "Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle." Ja he lähtivät.
Oli aivan samallaista kuin silloin, ehkä noin kahdeksan vuotta sitten, kun hän oli käymässä Marian kanssa. Se eroitus vaan; että silloin oli kaunis kirkas syyspäivän ilma ja että kummallakin vaeltajalla silloin oli lapsen sydän. Nyt sysäili heidän takanaan kostea kylmän kolakka länsituuli. Vingahdellen puuski se heitä vastaan, mennä viuhui heidän välitsensä, heitteli kylmiä sadekuuroja heitä vastaan, täytti kaikki epätasaisuudet maanpinnalla vedellä, niin että heidän tuontuostakin täytyi erota toisistaan ja viuhui valitellen ja vingahdellen menneistä päivistä ja nykyisistä huolista.
Ho olivat kumpikin vaiti ja kuuntelivat ja antoivat päänsä painua.
Wodaninkukkulalla kääntyivät he takaisin. Silloin iski myrsky koko voimallaan heitä vastaan ja viskeli repaleisen liehuvan manttelinsa märkiä siekaleita heitä vastaan. Silloin kohosivat heidän päänsä ja silmänsä terästyivät. Se kuului heidän kummankin ominaisuuksiin, että uskalluksensa ja rohkeutensa kasvoi, jos oli matka vastatuuleen.
Ingeborgin katse liiti ulos rantavallin tuolle puolen, ja silmissään kiilui kuin terästä. Huivia, jonka hän oli kieraissut päähänsä, riisti kuin joku ohitsekiitävä käsi puoleen. Sama käsi pärskytti vesihelmiä hänen vaaleille hiuksilleen.
Silloin katsahti Andrees häneen, ja huomasi taaskin, että hän oli vallan toisellainen kuin sisarensa. Maria oli uskollinen ja heikko, tämä tässä oli uskollinen ja voimakas.
Oliko hän uskollinen?
Eihän hän tuntenutkaan häntä. Hänhän oli aina ajatellut vaan Mariaa.
"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani tuulta vastaan."