Vaimonsa pitkällöinen sairaus ja kuolema olivat tosin syvästi masentaneet häntä, ja ikävät koto-olot, jotka olivat seuranneet vainajan kuolemaa, olivat joksikin aikaa saaneet hänet neuvottomaksi ja avuttomaksi. Mutta kristillinen elämänkatsomuksensa oli pitänyt häntä pystyssä. Hän oli antanut vuotavan laivansa turvautua tähän satamaan. Nyt korjaili hän laivaansa, taklasi sen uudestaan ja piti silmällä ilmaa ja tuulia tuolla ulkona. Siitä saakka kuin Telsche Spieker oli hänen taloutensa etunenässä, oli siinä paljasta siisteyttä ja ahkeruutta.
Tiellä jalavain alla tuli Andrees häntä vastaan. He pysähtyivät kumpikin.
"Aioin käydä hakemassa hiukan rahaa", sanoi Reimer Witt. "Olen kaivanut ojaa kahdeksansataa metriä, se tekee kolmekymmentä markkaa."
Andrees tuijotti synkästi eteensä maahan: "'Tuota, se on siten, että… tiedättehän. Witt, että olen vuokrannut taloni pois."
"Pitääkö minun mennä serkkunne puheille?"
"Pitää. Mutta aioin sanoa…" Hän etsi liivintaskustaan jotakin kultarahaa: "Teillä on tänä talvena ollut niin paljon ulosmennja…" Silmänsä livistivät ylös ja alas tietä, kuin koira, joka on kadottanut jäljet.
"Aioin pyytää rahoja, jotka olen ansainnut, tarkalleen kahdeksastasadasta metriä ojaa."
Reimer sanoi tuon kovasti ja kylmästi. Ell'ei mies tuossa enää ollut työnantaja, niin mitä hän sitte oli? Joku vieras vaan.
"Aivan oikein… mutta olin hyvä tuttu vaimonne kanssa ja samoin teidän…"
"Se on nyt ohitse. Te lähdette ulos avaraan maailmaan, minä työhöni, ja
Rieke lepää kirkkotarhalla."