Hän kääntyi pois ja lähti jäykästi astelemaan sisäänkäytävää kohden.
Frans Strandiger istui jo pienessä huoneessaan vasemmalla, kirjoituspöydän ääressä ja laskeskeli menoja viljanpuinnista, joka juuri oli saatu päätteeseen. Hän tunsi hyvin miehen, joka seisoi ovessa lakki kourassa. Poikana ollessaan oli hänellä ollut monta rattoista pakinaa saman miehen kanssa, talvisin tallissa, kesäisin jossain ojan reunamalla. He olivat silloin olleet erityisesti hyviä ystäviä, heidän kummankin ryhdissä ja luonteessa kun oli sitä lujaa ja ylpeätä, joka on ominaista ihmisille Pohjanmeren rannoilla. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Frans Strandiger oli nyt isäntänä täällä, isäntänä! Siispä piti toisen olla renkinä. Siksipä sanoikin hän sillä välinpitämättömällä kylmällä äänensävyllä, joka niin loukkasi Eschenwinkeliläisiä: "Haluaisin, ett'eivät ihmiset tulisi häiritsemään minua ennen kello kymmentä. Mitä asiaa teillä on?"
Reimer Witt selitti lyhyesti asiansa.
"Tulkaa joku toinen kerta, minun pitää ensin käydä katsomassa sitä."
"Teidän tarvitsee heittää ainoastaan silmäys kartalle."
"Kuulkaa nyt jotakin, Witt. Olette ollut liika kauan Iässä talossa. En ylialaan voi käyttää miehiä, semmoisia kuin te, jotka pyrkivät olla viisaampia, kuin isäntänsä."
"Mitä tuolla tarkoitatte?"
"Nähkääs — jos vielä tahdotte selityksen tähän — olen aiemmin ollut hoitajana eräällä maatilalla… Rühenbau'illa… ja siellä olen oppinut tuntemaan toista lajia työntekijöitä."
"Oh, te tarkoitatte sitä lajia, joka sallii päivät pitkät menetellä itsensä kanssa kuin koirien, ja illalla tyytyy hypislelemään rukousnauhaansa."
Frans Strandiger nousi ylös. Nyt olivat kumpikin kovaluontoisia kiivaita miehiä.