Kun tulee metsästä taloa kohden, niin joutuu astumaan erään kankaanpalasen poikki, joka kanervikon alla on kuin pienissä lyhyissä aalloissa. Tämän maanpalasen oli isänsä kerran muinoin raivannut viljelyskelpoiseksi, oli kylvänyt ruista siihen ja sitte kuollut. Hänen poikansa ei kylvänyt peltoa, ja se maatui nummeksi taas. Mutta kyntövaot näkyivät sillä vielä, kuin jähmettyneet aallot. Onpa hänestä toinenkin juttu, kuinka joku häijynkurinen kerran oli ehdottanut, että hän valittaisiin kirkonisännäksi. Mutta pastori Frisius kielsi sen jyrkästi, hän kun sanoi hieman epäilevänsä semmoista kirkonisäntää, joka ei pitänyt kunnossa ja puhtaana omaa taloaan, niin, eipä edes omaa päätänsäkään.
Ei! Tämä Heiderieter ei ollut hieno, hän oli ainoastaan laiska!
Viimeiset kaksikymmentä vuottansa vietti hän siten, että kaiveli jätinhautoja, joita oli kankaallaan. Niin pitkän ajan oli hän häärinyt tässä toimessa, ja niin yksinomaan, että poikansa, Heim, oli lopulta tullut siihen käsitykseen, että käytti aikaansa parhaiten, kun innolla ja halulla etsi outoja esineitä maan povesta, tai, kun ei kumminkaan voinut avata kaikkia hautoja maailmassa, loikoi kesät kankaalla, talvet uunin päällä ja mietti ja kuvittelu mitä kaikkea semmoisissa mahtoi piillä. Niinpä oli hänkin hyvällä tolalla kehittyä todelliseksi Heiderieteriksi.
Heiderieter nimen kielijohdosta on ollut paljon kiistaa. Opettaja Hallerin mukaan merkitsisi se kankaallaratsastajaa, siis miestä, joka joko metsästäjänä tai vartijana ratsastelee kangasta: pastori Frisiuksen mukaan merkitsisi se taas kankaanraatajaa, miestä siis, joka raataa kangasta ja tekee sen viljelyskelpoiseksi. Jos nyt arvostelee Heiderietereitä ensimmäisestä viimeiseen tämän jälkimmäisen selityksen mukaan, niin ansaitsisi heistä vaan yksi, tuo ylempänä mainittu Heimin isoisä, tämän nimen. Toiset kaikki eivät ole panneet montakaan kortta ristiin pysyttääkseen tuota, aina eteenpäin tunkevaa kangasta etäällä omasta olkikatostaan, jonka alla he uneksuen elustivat.
Heim makasi kankaalla ja katseli isäänsä, joka jo oli useat päivät peräkkäin verkkaan ja arvellen hääräillyt avaamassa erästä hautaa. Kuuli lapion pehmeän suhauksen ja mullan hiljaista vierintää. Muuta ei. Molemmat olivat vaiti: he eivät koskaankaan puhuneet keskenään mitään. Kumpikin kehräsi omia ajatuksiaan, todellisella Heiderieterillä olikin aina riittävästi miettimisen aihetta.
Silloin kirahti lapio kiveen.
Ukko laski lapion kädestään ja lähti astelemaan Nummitaloa kohden. Kuten tavallisia, oli hän unohtanut lippaan, johon hänen oli lapana sulkea löytöesineet. Hänen vanha, raihnainen jakkunsa roikkui etupuolella polviin asti; harmaat, melkeinpä valkeat hiuksensa ja partansa törröttivät tappuraisina ja sekaisina suuren päänsä ympärillä, hän astua komppuroi hitaasti ja kömpelösti ja koko ryhtinsä oli vanhuuden ja velttouden murjoma.
Heim makasi ja katseli vanhuksen jälkeen. Samassa muisti hän, että lapio oli kirahtanut. Hän sujahutti viime unensa sielunsa sunnuntaikammioon, joka oli hyvin avara, ja kohdisti älykkäät silmänsä sinne, mistä kivi kurkisti mullan peitosta. Verkalleen ryömi hän lähemmälle, pitkät käsivarret ja sääret neliniitisessä palttinassa, jaloissa kömpelöt pujotinkengät: ihan kuin suuri harmaa sisilisko. Maaten pitkänään koetti hän saada liikahtamaan hiukan puoleen kahta kiveä, jotka kehystivät hautaa: mutta se ei onnistunut. Hyvin vaivalloisesti mutta levollisena tunki hän sitten pitkän ruskean kätensä kivien rakoon ja tunnusteli varovasti haudan soralla täytettyä sisustaa. Silloin hykähti koko pitkässä ruumiissaan, tuoksahti hiukan ruskeaa multaa kivien raosta esiin, ja kohta jälestä tuli sieltä näkyviin sormenlevyinen keltainen vanne, rannerengas.
"Nyt on niitä minulla kolme!" sanoi hän matalaan, otti renkaan ja käänteli ja punnitsi sitä kädessään. "Kolme!… mutta tämä on raskain…" Hän katseli miettiväisenä rengasta kädessään. "Kunpa vaan nyt vihdoinkin saisin käyttää niitä! Vihdoinkin! Kolme niitä minulla nyt jo on. Enkä vielä ole saanut yhtään käytetyksi!"
Ukko läheni kankaan poikitse. Häilyvästi ja epäselvästi näkyi hänen ryhditön haamunsa sumun lävitse. Hänellä oli lipas kainalossa ja kädessä rautakanki.