Nämä nyt olivat kolmen toveruksemme sotamuistot. Siten leikkivät lapset tuon kamalan sodan kynnyksellä.
TOINEN LUKU.
Laakea tasainen kangas aukeni kylästä metsän rantaan asti. Kun makasi pitkänään kankaalla, kuten Heim Heiderieter teki, niin ei tällaisena toukokuun päivänä, joka oli hiukan usvainen, nähnyt muuta kuin toisella puolen metsän, hyvin vaatimattoman, länsituulien runteleman metsän, toisella puolen kirkon tornin, muutamia olkikattoisia päättyjä ja puulatvoja. Sen näki, muuta ei. Kaikki muu, muu maailma, oli Heim Heiderieteriltä sumun peitossa, vaikka hän nyt jo olikin kuudentoista vanha, ja ollut mukana sodassa Ranskaa vastaan ja vaikka hän kääntelikin pastori Frisiuksen johdolla vanhaa kreikkalaisukkoa Homeroa saksaksi.
Kankaan rajalla, länttä päin lähellä kylää, yritteli leveä ja matala olkikatoksinen rakennus, jonka räystäät kummallakin puolella melkein koskettivat maahan, kurkistella kankaan ylitse. Siinä se vetelehti laiskana sumun keskellä. Se oli Heim Heiderieterin isän asunto, äitinsä oli hän jo aikoja sitten kadottanut; siskoksia ei hänellä ollut koskaan ollutkaan. Niinpä oli hänellä ollut hyvä tilaisuus kehittyä oikeaksi Heiderieteriksi.
Heiderieterit olivat jo kolmattasataa vuotta asustaneet tuossa talossa kankaan rajalla. Heidän ilmaansa oli, kun leijaili sumu kankaalla. Maailma semmoisena kuin se näkyy, ilmiöineen ja kuvineen, oli Heiderietereille aina ollut sumun ja usvan harsossa. Siksipä eivät olleetkaan tiluksensa laajenneet, eivätkä tulleet arvokkaammiksi. Heille kuului kyllä paitsi jonkinvertaa peltoa marskeilla, myöskin kangas, mutta se oli yhä yhtä muokkaamaton, kuin ensimmäisen Heiderieterin päivinä; ja oli heillä siis kyllä vielä yllinkyllin tilaa heittäytyä pitkäkseen ja oijennella pitkiä jäseniään kangaskanervikolla ja tähystellä ulos sumuun, joka kätki maailman heidän uneksuvilta silmiltään.
Pastori Frisius tapasi sanoa: "Heiderieterit ovat laiskoja vetelyksiä", mutta pastori Frisius ei ole mikään ihmistuntija, ja lisäksi liikkuu verensä hitaasti. Opettaja Haller taas sanoi: "Ne ovat hienoa hupaista väkeä", mutta opettaja Haller paisuu ruumiillaan yhä tukevammaksi ja ottaa elämän vielä kevyemmältä kannalta, ja mietiskelynsä tapahtuvat, kaikki kirkkaassa auringonpaisteessa.
Totuus ei ole kummallakaan heistä; sen löytää siitä välimaalta:
Heiderieterit ovat hienoja ja vetelyksiä.
Kun peltomies näyttää perunoitaan, joita hän on viljellyt, niin ottaa hän säkistä ja sanoo: "Tuommoisia ovat pienimmät!" ja vielä kerran kourasee hän ja sanoo: "Ja tuommoisia suurimmat! Muut ovat siinä välillä." Jos tekee siten Heiderieterien kanssa, niin oli suurin heistä se, joka eli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten, ja jonka nimi tunnustuksella mainitaan maan taidehistoriassa. Hän oli, kuten jokainen taiteentuntija tietää, kuvanveistäjä. Mutta kun eivät aika ja ihmiset sallineet hänelle tilaisuutta luoda jotakin suurta kiveen tai pronssiin, niin on hän näperrellyt pienempää. Onpa sentään muutamissa kartanoissa ori lahoilla maata, kuten esimerkiksi Husanmin linnassa, liesiä, toisin paikoin kivisiä portinpieluksia, jotka osoittavat varsin jaloa ja eloisaa muotoaistia. Hänen elämästään on hyvin niukat tiedot. Hän lienee ollut komean näköinen, ja noista linnoista, joissa hän ansaitsi hyvän toimeentulon, lienee hän karkoitettu jonkun rakkausjutun vuoksi. Sittemmin on hän kunnioitettuna ja arvossapidettynä elellyt eräässä hansakaupungissa mestarina, joka osasi yhdistää toisiinsa taiteen ja käsityön. Vanhuutensa päivät ja loppuikänsä eli hän Nummitalossa. Tuo on omituisia. Oliko Heiderieterluonto vielä kerran pujahtanut näkyviin? Ja olikohan se sen hieno vai vetelys-puoli?
Vähäpätöisin kaikista Heiderietereistä taas oli hän, joka vielä oli elossa, Heimin isä.
Mitäköhän hänestä sanoisi?