Siispä jatkoivat Frans ja Heim matkaa kahden.
Heim jätettiin vartioksi vallin laelle. Hän sai käskyn lymyillä ruohikossa aitauksen vieressä, olla liikkumatta ja kaikella muotoa varoa nukahtamasta. Toinen lähti yksin pimeälle niemikölle alhaalla.
Heim istui ja katseli rantakanavan ylitse, jonka pinta oli ihan pimeä, valaistusta kohden, joka heijasteli kylän yllä. Siellä oli järjestelty kynttilöitä ikkunoihin: voiton riemu oli sentään taas vallannut mielet. Strandigerkartano tosin näkyi hiljaisena ja pimeänä: sillä kun Frans kiihkeästi oli vaatinut, että sytytettäisiin kynttilät, oli rouva Strandiger ruvennut itkemään. Hän itkikin paljon siitä saakka, kun miehensä oli hukkunut matalikolla. Opettajankin asunto oli pimeänä, puolisot istuivat hiljaa, rinnakkain ja kuuntelivat, kuinka lapsensa hengitti. Mutta kylän keskellä, missä tie nousee ylös kirkolle ja taittaa vasemmalla kirkkotarhan sivutse, olivat ikkunat kummallakin puolella valaistut. Kauppiaan talo kirkon vieressä loisii kirkkaimpana. Kynttilät seisoivat tiheissä riveissä. Mutta mies ja vaimo kävelivät ulkona huoneen edustalla, kirkkotarhaa kohden, katselivat valaistusta ja itkivät hiljaa itsekseen. Heillä oli yksi lapsi kirkkotarhalla ja toinen Metz'in edustalla.
Heim istui ja ihmetteli toverinsa rohkeutta, joka oli ikäänkuin kadonnut mustaan pimeyteen alhaalla. Heim rupesi uneksumaan. Ja kohta asteli hän ystävänsä Reimer Wittin rinnalla taistelun tuoksinassa Metz'iä kohden. Hehkuvia kuulia vinkui kaupunkia kohden, oli meteli pahempi kuin kisatanterella ja Metz'in yllä heijasteli valaistus. Ja hän ja Reimer olivat ensimmäiset, aivan ensimmäiset. He mursivat portin, se oli ihan samallainen kuin Strandigerkartanon tallin ovi; Bazaine oli polvillaan Heimin edessä, mutta Reimer ei tahtonut suoda mitään armoa. Silloin tuli kuningas Wilhelm siihen mustalla orhillaan, hänellä oli kultainen kruununsa valkeilla hiuksillaan ja hän kiitti heitä kumpaakin, ja oli enää ainoastaan siitä kysymys, kumpi heistä saisi aina ratsastaa kuninkaan rinnalla.
Heim heräsi.
Aitauksella hänen rinnallaan istui Antje Witt ja oli hyvin pimeätä.
Antje Witt sanoi: "Kuules, Heim, anna kätesi tänne."
Antje puhui niin kummallisesti, kuin semmoinen, joka on kovasti juovuksissa. Heim antoi arkaillen kätensä hänelle.
Hän pusersi pojan lämmintä kättä ja puheli sitte, kieli kankeana: "Noin lämmin oli hänenkin kätensä, kun hän kolme viikkoa sitten lähti. Ja sinä et ole kuollut…. siis ei hänkään ole kuollut!… Vai oletko sinä kuollut?" kysyi hän, ja katsoi häntä läheltä suoraan silmiin. Silloin huomasi poika, että Antjen kasvot olivat ihan väännyksissä. Hän kirkaisi kovasti, tempasi itsensä irti ja juoksi, niin nopeasti kuin taisi, ja tuli itkien Nummitaloon. Emännöitsijä ei saanut häntä rauhoittumaan, ei päässyt siitäkään selville, mitä hänelle oikein oli tapahtunut, sillä hän ei kehdannut puhua, kun ei hän ollut selvillä, mikä oli ollut totta, mikä uuta.
Seuraavana päivänä kertoi Frans Strandiger, että alhaalla kaivannoilla oli ollut vieraita mustia aluksia, mutta että ne olivat lähteneet pois, kun hänen huudoistaan olivat huomanneet, ett'eivät voineet salaa laskea maihin.
Usko näihin mustiin laivoihin oli silloin, ja vielä vuosia jälkeenpäinkin, hyvin yleinen rannikkokansan keskuudessa.