Genthin, hidasluontoinen mies, avoi verkalleen lakkinsa ja veti esiin kirjeen ja istuen veistintukilla, joka seisoi lieden vierellä, rupesi hän lukemaan silmät sirrallaan:
"Rakas äiti! Rahaa en voi lähettää teille…" — noo… sitähän ei minun tarvitse lukea. — "Meillä on seitsemän lehmää lypsettävänä, kaksikymmentäkuusi sikaa, seitsemänkymmentä kanaa, ja kolmasti päivässä saamme syödä niinpaljon kuin vaan jaksamme. Rakas äiti! Mitä meillä on syötävänä? Mitä juotavana? Mitähän meillä on, jolla vaatettaa itsemme? Täällä on meillä mitä syödä ja mitä juoda. Vaatetukseen emme käytäkään paljoa, meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa…"
Thiel eukko oikaisihe suoremmaksi ja loi ankaran silmäyksen Genthiniin:
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa", luki Genthin kovempaan, — "joka illat seisoo ja kurkistelee joka ikkunan takana."
"Ah, vai niin! Vai siten kirjoittaa Lena! Hän on aina ollut nokkaviisas."
"Sinne on pitkä matka", sanoi Dwengerin vaimo, joka ajatteli pieniä lapsiaan.
"Äsh, mitä, vai pitkä matkako! Saamme maata ja leipää!"
"Miekkoista sinua! Kun senkin päivän vielä saisi ihminen elää!" sanoi
Frans Josefin rykmentin mies.
"Palanen maata ja leilinä!"
"Niin, maata lehmää varten!"