"Sitä se on, jota meiltä täällä puuttuu!"
Ilta vaipui pimeänä ja suruisana maille, ja he erosivat raskaissa ajatuksissa toisistaan.
* * * * *
Strandigerkartanossa huoneessaan, jossa oli valkeat pitkät ikkunaverhot ja valkeasta, saarnipuusta tehty telttasänky, istui Maria pöydän ääressä ja luki sitä lukua Johanneksen evankeliumissa, jossa mestari sanoo jäähyväiset omilleen. Lampunvalo lankesi hänen tummalle eteenpäinkumartuneelle päälleen.
Hän ei ymmärtänyt enää, mitä hän luki.
'Antaa, rakastaa, valaista, nähdä'. Sanat eivät saaneet hänen sielussaan enää mitään muotoa, ne olivat ainoastaan muodottomia varjoja ja hämmensivät hänen mieltään. Lopuksi kiintyivät silmänsä ja ajatuksensa viimeisiin sanoihin: 'jotta rakkaus, jolla sinä minua rakastat, eläisi teissä ja minä teissä.'
Kun hän istui siten kyyristyneenä ja lampunvalo lankesi päälaelleen, näki että yksityiset hiukset, välkkyvinä ja mustina seisoivat vierekkäin tarkoissa riveissä, aivan kuin olisi joku ne järjestänyt ja laskenut siten.
Myöhään illalla astui Ingeborg sisään.
Kun hän näki kirjan, sanoi hän kiihdyksissään: "Sinun pitäisi jättää tuo lukeminen. Kaikki lukeminen ja miettiminen on ihan joutavaa. Mutta jos voisit auttaa?"
Hetken perästä, käytyään levottomasti edes- ja takaisin, sanoi hän:
"Reimer Witt on sanottu ylös asunnostaan, ja nyt juuri on hän ajanut
Antjen ulos. Antjen huuto kuuluu läpi koko talon."