Maria kohotti silmiään: "Missä on Andrees?" kysyi hän matalaan.
"Hänkö? Hän istuu neitinsä luona! Oh, on hänkin mies! Inhotus hän on ja hirviö!" Hän oli hirveästi kiihdyksissään. "Tänä iltana vielä kysyn häneltä… kaukaa… likeltä pidän itseni liika hyvänä häntä puhuttelemaan. Kysyn hänellä: Oletko ihminen vai apina, puukuva vai kristitty ihminen? Olen tarjoava hänelle esiliinan nauhaani: pidä kiinni, pikku Andrees! On niin pimeätä!"
Silloin vaipui Marian pää kirjalle, ja hän ratkesi kovaääniseen itkuun.
YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana iltana — oli lauantai ennen laskiaissunnuntaita — astui Ingeborg huoneeseen, jossa Maria istui rouva Strandigerin vuoteen ääressä. Hän viittoili käsin ja silmin. Silloin lähti Maria ulos, ihan kalvenneena. Hän tiesi, mitä nyt tapahtuisi.
"Koko Eschenwinkel on sanottu ylös. Ensi päiväksi huhtikuuta pitää kaikkien asuntojen olla tyhjinä. Kaikkien tuttavaimme, vanhain ja nuorten, pitää muuttaa pois. Pikku Wittit ja Schüttit… pois! Kaikki pois! Minne heidän pitää mennä, sen tietäköön Frans Strandiger ja Jumala."
Maria seisoi ovessa ja katsoi vaieten eteensä.
"Mutta sanohan loki, Maria, mitä nyt pitää tehdä."
"Tehdä?" Hän kohotti päätään. "Niin, jotain pitää tehdä."
"Hän kulkee talossa ja pihalla kasvoin niin julkein ja vapain, kuin ei välittäisi hän mitään Jumalasta ja ihmisistä, Eschenwinkeliläiset eivät ole mitään miehiä enää, muuten löytäisivät he hänet kyllä tänä iltana ja heittäisivät kanavaan, missä se on syvin."