Tyttö katseli häntä harmailla kylmillä silmillään: "Olet yht'äkkiä menettänyt järkesi. Mitä nuo kirjat ovat… nuo tuossa?" Hän osoitti epäluuloisesti kirjaläjää kohden lampun vierellä.
"Holsteinin hisioriaa", sanoi hän älleissään. "Ainahan yritän kirjoittaa jotakin. Mutia en tiedä mitään, enkä osaa mitään. Joku on sanonut, luulen, että se on Gustav Freytag: Pitää tutkia historiaa, silloin on kirjailijalla pohjaa jalkainsa alla. Mutta jos miehellä on velkoja! Velkoja! Niin poissa on pohja! Polviansa myöten on mies liejussa! Siinä ei auta mikään historia."
"Ah sinua", sanoi tyttö nyt ihan äkeissään. "Tuommoinen tuhma vaikeroitseminen on ihan tyhjänpäiväistä. Voisithan olla ahkera ja säästävä. Mutta sitä et osaa, et osaa tehdä työtä!"
Heim katsahti pikaisesti ylös ja teki päällään ja kädellään liikkeen kyökkiä kohden: "Mutta älähän puhu niin kovaa. Sehän kuuluu läpi koko talon."
"Ahaa!" sanoi tyttö ja keinutti tuoliaan. "Vai pelkäätkö? Se tekee hyvää sinulle, Heimiseni!" Hän katsahti ympärilleen huoneessa. "Hän on siisti ja soma, ja huoneesi on myöskin siisti ja soma, ja näyttääpä kuin olisi hiusseppeleesi ruvennut kiiltämään entistä enemmän. Kuka tietää, Heim?"
"Sinä olet hupsu! Hupsu kuten aina!"
Silloin aukeni ovi ja emännöitsijä astui saliin. Työ oli saanut kasvonsa punottamaan ja silmänsä säteilivät nuoruutta ja terveyttä. Ryhtinsä ja vartalonsa oli kookas ja komea, mutta tummaa päätään piti hän kumarrettuna.
Ingeborg nousi ylös ja antoi hänelle kättä. He olivat jo tuttuja ja sopivat hyvin yhteen: niin, näyttipä, kuin olisivat he oikein mieltyneetkin toisiinsa.
"Kuulkaas Eva, sanokaa, miten kuluttaa tuo mies päivänsä?"
"O, taloustehtävistä pidämme minä ja renki huolen. Herra hommailee ahkerasti kirjojensa parissa."