Kun hän keksi kankaan tyhjäksi, ja ett'ei missään suitsunut maja, eikä missään näkynyt germaanisen miehen jälkiä, niin silloin juoksi hän, Probislav Ketteräjalka, ensimmäinen heimoansa, joka näki tuon valtaavan meren tuolla puolen kankaan, tuon ikävöidyn Pohjanmeren, jonka rannoille jo kauan oli pyrkinyt, juoksi ylös ketteränä kuin kissa Wodanin kukkulalle, kääntyi ympäri siellä ja kirkaisi niin kimeän rumasti, että germaanilainen kangas vavahti joka ruohonkorressaan, ja että pikku maannmenniäiset, jotka olivat nukahtaneet Wodaninkukkulan hautakivien varjossa, kauhuissaan kaikkosivat pystyyn. Niin kamalasti kirkui wendi.
Sillä vanhat henget olivat jääneet maahan, kuten kissa ihmisien jättämään taloon..Mutta siitä hetkestä eivät ne levähtäneet. He muuttuivat ilkeiksi, ja tekivät yhtämittaa kiusojaan tunkeliaille tulokkaille. Kolkoin huuhkajan huudoin karkoittivat he parit, jotka rakastelivat pimeässä metsänreunassa. He suuntasivat nuolen livahtamaan saaliin sivutse ja pujoittautuivat jykevinä tammijuurikkoina takaa-ajavan metsästäjän väärien säärien Väliin. He kiskoivat pimeinä myrskyöinä majojen paalut irralleen ja viuhahtaen lensi majan katto kankaalle, ja kurjina saivat asujamet virua myrskyssä ja lumessa paljaalla maalla. Vanhoja ahdistivat he hammassäryllä ja painajaisella ja särkivät öisin pyöreäkupuiset saviastiat, jotka seisoivat majan sivulla, wendiläisäitien ylpeyden esineet. Sillä he vihasivat wendiläiskansaa, eivätkä osanneet sietää heimoa, joka enemmän muistutti vaivaiskasvuisla lehtopyökkiä, kuin ihmistä, ja jotka kuutamoöinä lauloivat hirveitä särenteleväsävelisiä rakkaus- ja juomalaulujaan.
He toivoivat uutta germaanista aikaa, joka pian tulikin.
Sillä kuten juolas nummikolla, niin levenivät saksit Elben tälle puolen ja kansoittivat taaskin maan. Oikeita germaaneja, joissa kaikki oli leveätä, leveätä käynti, leveitä kirveet, leveätä puheenparsi, leveitä kallot. Silloin muuttuivat maanmenniäisetkin taas ystävällisiksi. Ne sovittivat vanhan mummon käsiin, joka vaivalloisesti mennä raahusti metsässä, sauvan käteen, että hän saisi tukea siitä, ne leikkivät ja tekivät tepposiaan lasten kanssa, jotka juoksentelivat metsän rannassa; ne ilmestyivät, yht'äkkiä näkyviin majan pimeässä nurkassa, niin että tytöt korkeasti kirkaisten heittäytyivät sen syliin, johonka heidän silmänsä jo kauan ennen olivat kiintyneet.
Nykyään, kerrotaan, elää ihmisiä, jotka ovat niin viisaita, että he tietävät- kaiken, mitä on taivaassa maassa ja maan alla, ja joiden siis ei enää tarvitse pitää silmiään auki. He loikoilevat haukotellen kankaalla ja metsän sammaleella, ahmivat ilmaa, ja sanovat, että on ikävää ja yksitoikkoista.
Mutta sillä välin mennä livistävät maanmenniäiset heidän nenänsä ylitse ja ilkkuvat heille.
* * * * *
Pellwormerin matalan olkikaton alla neuvotellaan nyt myöskin maasta lähdöstä, Mutta ihmisten silmissä siellä asuu vähän toivoa, eikä niissä välky, kuin välkkyi esi-isäin silmissä. Heidän täytyy lähteä maasta, muuten jäävät sinne, missä ovat.
Heillä on edessään kolme mahdollisuutta. Voivat muuttaa kaupungin lähistölle, ja asua siellä vuokralla pienissä huoneissa nummen rajalla, ja käydä sitten töissä marskitaloissa, usein tunteja pitkäin matkojen takana. Sitä he eivät tahdo.
He voisivat myöskin muuttaa Hampuriin, ja ruveta siellä työmiehiksi kaupungissa tai satamassa, mutta muutamat ovat viime talvena, lakon aikana, olleet siellä töissä. He ovat kyllä tuoneet sieltä rahaa kokojoukon mukanaan, mutia ovat myöskin kokeneet, että kaupunki on liika ahdas ihmiselle, jonka silmä on tottunut kankaaseen, marskiin ja mereen.