Ja lopuksi voisivat he siirtyä Amerikaan ja siitä keskustelivat he nyt.
Thiel eukko on sovittanut nenälleen rillinsä, jotka hän on kiinnittänyt nauhalla valkeaan yömyssyynsä ja lukee kovalla äänellä — sellaisia ääniä käyttää hän aina, kun hän lukee, muuten on äänensä kimakka, hiukan itkettynyt — paria kolmea kirjeitä.
Kaikki kuuntelevat. Heidän kasvojenilmeensä eivät ilmaise mitään muuta, kuin hiljaista tyyntä tarkkaavaisuutta. Ei näy jälkeäkään erikoisesta kiihtymyksestä tai mieltymyksestä. He kamppailevat epäluulonsa kanssa, joka on synnynnäistä heissä.
Täten siis kirjoittaa Horn, joka jo kymmenettä vuotta on ollut Iowassa:
"Rakas äiti! Tartun kynään, kirjoittaakseni sinulle kirjeen ja toivon, että kirjeeni tapaa sinut hyvässä voinnissa. Rakas äiti! Syy miksi kirjoitan, on tämä. Lapset söivät tänään päivällisiksi niin paljon; silloin muistui mieleeni, että meitä siellä kotona oli kahdeksan kappaletta pöydän ympärillä ja että me täytimme koko pöydän, ja että meillä oli lusikat kädessä ja löimme niillä pöytään. Ja sitä et sinä olisi sallinut, sillä me olimme niin nälissämme. Henrik seisoi ikkunassa ja sanoi: Isä tulee. Ja sinä sanoit monta kertaa, että me saimme kukin ottaa ainoastaan kolme palasta, muuten ei isä jaksaisi työntää lapiota maahan; oli nimittäin kevättalvi, noin maaliskuussa, ja maa oli vielä hiukan kylmänroutainen. Rakas äiti! Me saamme täällä syödä sianlihaa joka päivä, suolatynnyri seisoo kyökissä, ja milloin vaan tahdon, menee Klaukseni ulos ja ampuu kanan: täällä nimittäin ammutaan kanat. Rakas äiti! Kun johdun ajattelemaan, mitä kaikkea olet saanut kestää isäni kanssa, joka oli heikko, ja meidän kanssamme, ja että ainoa poikasi on kuollut…"
"Kadonnut teille tietämättömille!" oikaisi Antje.
"Niin itken minä usein, sillä nyt on minulla itselläni lapsia, kaksi on noutamassa hevosia nyt ja yksi on rinnoillani, ja tiedän nyt hyvin, kuinka paljon olet pitänyt meistä. Siksi kirjoitankin sinulle nyt taas tässä kirjeessä, älä turhia pelkää merta. Eihän se kestä kuin kymmenen tai kaksitoista päivää. Tule tänne vaan, niin tulee kaikki hyvin…"
Eukko löi kämmenellään raskaasti pöytään ja sanoi puolin itkien puolin toraillen: "Saan eläkettä täällä ja ansaitsen vielä monta sievää groscheniä paikkaamalla säkkejä. Eihän sitä niin vaan lähteä livistetä."
Peter Schütt oli jo tyhjentänyt kolme lasia paloviinaa. Hän polveutuu niistä Schütteistä, jotka nyt jo kolmannessa polvessa ovat juomareita. Hänen isoisänsä, vanha Tuomas Schütt joi perheensä talolta, jonka se omisti lähellä kirkkoa. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna hän ei enää juonut. Kerrotaan, että hän oli eräänä päivänä tavannut erään pojanpoikansa, juuri tämän saman Peter Schüttin, kymmenvuotiaana poikana navetassa paloviinapullo suulla, silloin oli hän kauhistunut ja siitä päivästä oli hän pysynyt raittiina elämänsä loppuun. Schütteillä ei ole kunniantuntoa. Se on hukkunut alkohooliin kuin kärpänen. He ovat ainoat koko Eschenwinkelissä, jotka talvisin laskevat lapsensa kerjuulle. Kaikki muut ovat vakavia kunniallisia miehiä; mutta Peter Schütt on rappeutunut ja raaka.
Pellwormer, joka tuntee vastenmielisyyttä kaikkia humalaisia vastaan, istuu häntä vastapäätä ja katselee häntä epäluuloisesti. Hän sanoisi hänelle, että hän jättäisi juomisen, mutta hän ei saa kankealta kieleltään sanotuksi ensimmäistä sanaa.