"Ja sinun lapsesi. Rohde?"
Rohde, joka ylialaankin oli harvapuheinen mies, nykäytti ainoastaan vakavannäköisenä päätään. Hiuksensa olivat jo ihan harmaat, Metzin edustalla oli hän sairastanut vatsuria. Hän suoriutui vielä verraten parhaiten Eschenwinkelissä. Lapsensa olivat, paitsi nuorin, kaikki Amerikassa. Nuorin istui vieressään. Hän palveli renkinä kylässä, ja oli, kuten kaikki Rohdet, vakava ja kelpo mies.
"Dora saa joka tapauksessa lähettää kaksi vapaapilettiä", sanoi Thiel eukko, "jos kirjoitan vaan, niin hän kyllä lähettää."
"Jos… jos… minä kirjoitan!" sanoi Pellwormer. Sillä hän kirjoitti kirjeet; Thiel eukko ei koskaan ollut oppinut kirjoittamaan.
Nuori Rohde kumartui isäänsä kohden, joka istui vaieten: "Minunkin mieleni tekisi lähteä mukaan, mutta sinä ja äiti…"
"Jos mielesi tekee", vastasi harmaapää… "niin lähde. Toisetkin ovat siellä. Lähde sinäkin!"
"Minä ajattelen, että koska olen viimeinen… Voittehan te lähteä mukaan…"
"Olen asunut täällä viisikymmentä vuotta ja olen ollut mukana retkellä Ranskaan. Lähteä nyt tuolla tapaa, aivan kuin olot täällä eivät liikuttaisi minua tuon taivaallista, sitä en voi… Äitikään ei voi erota niistä kahdesta, jotka lepäävät kirkkotarhalla."
Schütt kirkasi kesken hänen puheensa: "Miekkonen, pelkäät koti-ikävää!
Kotiseutu?… Kissa periköön… Mitä hyvää minulla on kotiseudusta?
Syököön minut piru!"
"Sen… sen on hän tekevä…" hyräili Pellwormer… "Sen saat nähdä.
Muista silloin Pellwormeria!"