Heim Heiderieterkös hypähti suorana ylös ja katsoi arastelematta suoraan noihin nuoriin lämpöisiin kasvoihin siellä alhaalla. Kasvonsa olivat punastuneet, vaaleita kiharia hiuksiaan kultasi ilta-aurinko, ja silmänsä olivat sulaa säteilyä ja kysymyksiä.
"Tules tänne ylös!" sanoi hän ripeästi. Ja hän kääntyi hiukan ja osoitti istuinsijaa vieressään.
"Mutta toiset jatkavat matkaansa!"
"Oh!… he jäävät kaupunkiin! Ja sinne sinä kyllä ennätät. Istu tähän nyt… Kuuletko? Tänne. Rohkeasti vaan."
Hän kutsui ja viittoi. Koko ruumiinsa oli liikkeessä, silmänsä hymyilivät ja säteilivät, ja sanansa sujuivat, vaikka hän puhuikin yläsaksaa, liukkaasti ja pyöreästi ja keveästi huuliltaan kuin helmet.
Sillä tämähän oli elämää! Tämä oli todellisuutta! Tuo muu kaikki, isä ja kylä ja marski: ne olivat vaan ikävää yksitoikkoista unta. Mutta tämä oli värikästä ihanaa todellisuutta! Nythän hän voi pukea sanoiksi kaiken sen, josta hän niin usein, kankaalla loikoessaan, oli uneksinut. Nythän oli elävää todellisuutta se suuri tapaus, joka niin oli väikkynyt mielessään, ja jonka hän niin usein oli jokaiseen yksityisseikkaan asti niin selvästi ja värikkäästi itselleen kuvitellut!
Tyttö istui nyt todellakin siinä mättäällä! Kirjava huivinsa oli soljunut alas ja hänen melkein mustat, hiukan kiharat hiuksensa vivahtelivat ilta-aurinkoa vastaan metallisesti. Tyttö loi silmänsä uteliaasti häneen ja hymyili hiukan ja nojautui voimakkaalla, jäntevällä vartalollaan mukavasti koivunrunkoa vastaan.
"Nyt sinun pitää olla mukana", sanoi poika. "Ja älä lainkaan pelkää!" Ja suurekkaalla liikkeellä osoitti hän kankaalle: "Tuo on kaikki meidän, marskeillakin on meillä maata ja hevosia ja lehmiä. Tässä on meidän kuningaskuntamme! Ja tiedämme kuinka vierasta on kohdeltava! Isien Homeroa!"
"Hänestä olen minäkin joskus kuullut", vastasi tyttö.
"Luonnollisesti! Sinähän olet kuninkaan tytär!" Ja hän naurahti vapaasti ja hilpeästi, kuin ei ikinä ennen.