"Sinä puhut niin hienoa kieltä, aivan toisellaista kuin täällä. Mistä sinä olot?"
"Minä olen kaukaa etelästä."
"Oletko sinä samaa joukkoa kuin nuo tuolla?"
"Olen nyt, en aiemmin! He ovat tiilentekijöitä, tiedätkö. Lippe-Detmoldista. Teidän kaupunkiinne on perustettu uusi tiilitehdas, he tulevat sinne työhön."
"Mutta missä ovat vanhempasi sitte?"
"Vanhempani ovat asuneet Hessissä, ja ovat jo kauan sitte kuoileet."
Hän katsahti ajatuksissaan kankaan ylitse ja näytti hyvin väsyneeltä.
Poika kääntyi vilkkaasti häntä kohden: "Nyt sinun pitää jäädä minun luokseni. Näetkös, olemme ihan yksin maailmassa? Tuolla lännessä ja tuonne etelään on kaikki merta, tuonne pohjoiseen on kangasta, ja idässä metsää, tuhannet penikulmat."
Nyt nauroi tyttö taaskin, ja silmissään välkkyi satu. "Mitä nyt siis?" sanoi hän.
"Homerossa", sanoi poika suurekkaasti, "sinuttelevat kaikki kohta toisiaan."
Hän otti tyttöä kädestä, ja sanoi, hieman hämillään ja hieman juhlallisesti: "Sinäpäs olot oikein mieleiseni tyttö!"