"Ah, tuota tuhmaa kelloa! Minä tahdon tietää, ajatko kaupunkiin."
"Ajan… kello kahdeksan ja kaksikymmentä minuuttia yli."
"Ketä menet viemään?"
"Neiti Strandigeria."
Kuin tuuli oli hän poissa. Hinnerk näki enää vaan pitkän varjon, jonka hänen vartalonsa heitti muurille. Hän seisoi ja kummasteli, kuinka tuommoiset olennot voivut olla niin notkeita ja niin uteliaita ja ajatella noin kevytmielisesti ajan arvosta.
Kun hän seisoi siinä vielä, hiipi Anna ulos, hengitti kuultavan syvään ja aikoi sanoa hänelle jotain. Mutta Hinnerk ennätti häntä ennen: "Olet kylmännyt itsesi; laita itsesi nopeasti kyökkiin takaisin, äläkä tule ulos enää tänä iltana! Kuuletko?"
Hän ei sanonut sitä suoraan epäystävällisesti. Häntä säälitti hiukan tyttö, hänessä oli viime aikoina jotain niinkuin säikähtynyttä. Hän olisi mielellään joskus ottanut hänet syliinsä, mutta kaksituhatta markkaansa eivät olleet vielä täydet. Ja hän oli palveluksessa. Kaikki ajallaan.
Puolen tunnin kuluttua astui Ingeborg Marian huoneeseen, ja kun hän ei tavannut siellä ketään, aukaisi häh varovasti oven siihen huoneeseen, jossa rouva Strandiger nukkui. Maria seisoi vuoteen vieressä nojanneena vanhan rouvan ylle ja kääntyi katsomaan.
"Strandiger neiti on lähtenyt!" sanoi Ingeborg hiljaa.
Maria katsahti häneen; mutta uutinen ei näyttänyt enää tekevän häneen mitään vaikutusta. "He lähtevät sittenkin Amerikaan. Kaikki on turhaan." Hän laski sormen suulleen ja puhui luonnollisella äänellä: "Kuule… täti on kipeä. Hänellä on hiukan kuumetta, meidän pitää huomenna kutsua lääkäri."