Tuo loiskuileva, kohajoiva, valkea, pehmeä, elävä vesi veti ja kutsui aina kiehtovammalla jylhemmällä kumulla.
"Kivet! Kivet!"
"Tule ja nouda ne!"
Hän pani kätensä veteen.
"Näetkös? Se ei ole kylmää! Lämmintä se on ja pehmyttä ja silittää elävänä kättä." — "Niin, elävänä!"
"Näetkös! Me olemme odottaneet sinua jo viisi kuutamoyötä! Tuossa nyt olet."
Valkeita ruumiinmuotoja, ihmeen ihania hiljaisia silmiä puolisulkeuneiden ripsien takana ilmestyi esiin häilyvässä kaislikossa, kaikki oli pehmyttä, soljuvaa, kosteankiiltoista, iäisesti nuorta, kauneuden perikuvia, luomakunnan ensimmäisiä turmeltumattomia muotoja. Ne soljuvat ja valuvat ja puhuvat hiljaa.
"Mitä ajattelet itsemurhasta? Lyhyt ja heikko ihmisajatus vaan. Etkö näe, että elämme ja häilymme, kohoomme ja laskemme, itkemme ja puhumme. Kuolleitako olemme vai elämmekö?"
"Mutta se on synti."
"Vaihdat levottomuuden lepoon, likaisen puvun puhtaaseen, heikkouden voimaan, alhaison ylhäiseen?"