"Jesus, maailman valkeus,
Anna valos meille loistaa!
Isän kunnian kirkkaus,
Pimeytemme sä poista!
"Minä voin pahoin… tukekaa minua!… ett'en kaadu…"
Silloin liukuivat, ne nopeasti ohitse… kaikki kuusi. Ja kaislojen välille ilmeni yksi vielä niitä, märillä välkkyvillä hiuksillaan kultainen kruunu.
"Tukekaa häntä!… Kantakaa hänet… Hän on liika hento ja heikko maan päälle. Hellästi… hennosti… ja laskekaa hän alas… nyt nukkuu hän."
Ylhäällä tiellä meni Anna kiirehtien ohitse, hän katsahti pari kertaa säikähtyneesti sillalle, kirkahti ääneen ja lähti juoksemaan Eschenwinkeiiä kohden. Antje oli yksin kotona.
"Onko Maria Landt mennyt täältä ohitse?"
"Sitte… sitte on hän heittäynyt kanavaan, ja se on minun syyni." Ja hän heittäysi polvilleen pöydän eteen.
Antje aikoi juosta hänen ohitsensa, silloin hypähti hän ylös ja asettui hänen eteensä: "Ettekö ole huomanneet sitä", kirkahti hän… "minä ja Frans Strandiger olemme surmanneet hänet!"
"Sinä ja Frans Strandiger?…" Vanha tyttö nosti molemmat kätensä torjuvasti ylös ja kauniit, kuluneet kasvonpiirteensä saivat ylhäisen ylpeän ilmeen, ja hän rupesi puhumaan Henrikistään, kuinka hän, kun hän lähti sotaan, oli jättänyt hänelle hyvästi kammarin ovella.
Anna Witt kääntyi pois ja aikoi kiiruhtaa ulos. Silloin seisoi isänsä hänen takanaan liinaisessa työmekossaan ja pitkissä saappaissa, joilla kiilsi märkää savea. Hän oli sysännyt lapionsa savilattiaan, ravisti sitä kädessään, ja hänen muuton tyyneet kasvonsa olivat ankarasti kiihtyneet.