Lapset itkivät ääneen: muutamat juoksivat huutaen hautojen ylitse, kuin olisi joku ajanut heitä takuu.
Ilma pimeni yhä. Näki vähääkään selvemmin enää ainoastaan, mitä sattui olemaan siinä heikossa valokeilassa, joka lankesi ulos avoimesta kirkonovesta: paarit, Ingeborgin, joka oli nyykistyneenä maassa ja piti kiinni paarien karkeatekoisista tukevista sivupuista, samalla kuin vettä pisarteli hänen käsilleen, sekä miehen kirkon ovessa.
Joku sanoi: "Tuo tuossa on syypää kaikkeen."
Reimer Witt sanoi Frisiukselle: "Minne nostamme ruumiin?"
Ingeborg kohotti päätään, ja kun hän näki hänen seisovan tuossa, kirkaisi hän hänelle: "Kurjaa sinua! Pois tältä paikalta! Mitä tuijotat häneen, kurja ihminen! Sinä, sinä olet hänet surmannut. Ajakaa hänet pois!"
"Hiljaa."
"Hän sanoo sen hänelle!"
Naiset seisoivat ja katselivat noihin hiljaisiin kuolonkalpeihin kasvoihin, muutamat tunnustelivat valtimoa ja rintaa ja kumartuivat alas häntä kohden ja kuuntelivat. Eräs vaimo irroitti esiliinansa ja peitti sillä kuolleen. Ingeborg makasi maassa, eikä liikahtanut.
"Hän on mennyt tainnoksiin."
"Kylmää vettä."