"Tiedätkö jo… Anna Witt?"
"Hiljaa."
"So on kai myöskin yhteydessä tämän kanssa."
Frisius ei ymmärtänyt mitä Reimer Witt puhui hänelle: "Emme voineet sairaan rouvan vuoksi viedä häntä kartanoon, Hallerilla oli ovi lukossa. Sentähden ajattelimme…"
"Niin… niin…." Frisius nyökäytteli innokkaasti päätään, unohti taaskin, mitä hän aikoi sanoa ja sanoi sitte: "Minulla on oikeus häneen."
Ingeborg kohottautui raskaasti: "Niin, setä, sinun luoksesi! Ei tuohon kärsimysten taloon. Minä vihaan häntä ja koko taloa ja kaikkia niitä vuosia, jotka olen asunut siellä, minä ja minun Mariani."
Silloin tarttui Frisius kovasti häntä käsivarteen ja tuijotti häntä kasvoihin ja sanoi käheästi: "Sinä… mitä seisoit sinä portailla silmäsi pahoina? Katso minuun! Sinun oli syy, ja sinä olet sisar!"
Ingeborg väänteli itseään hänen käsissään, ja kun hän kauhuissaan etsi paikkaa, jonne loisi silmänsä, näki hän Andreeksen, joka verkalleen ja selkä kyyryssä meni pois pitkin kirkon seinävierustaa!
"Andrees!" kirkasi hän. "Minä lähden kanssasi!"
Mutta Andrees meni kankaalle käsin, astellen raskaasti, kuten haavoittunut, jonka saappaat ovat täynnä hänen omaa vertansa.